”Vammaisten kanssa liikkuessa näkee, että he joutuvat jatkuvasti kokemaan alentamista, sääliä, suoraa vittuilua ja jopa väkivaltaa.” Näin summaa suomalaisten asenteita vammaisia kohtaan Helsingin yliopiston vammaistutkimuksen professori Simo Vehmas. Esimerkkejä vammaisten ihmisarvon sivuuttavista asenteista löytyy paljon: vammaisista naapureista saatetaan valittaa heidän ulkonäkönsä vuoksi.
Suomalaisen yhteiskunnan asenneilmapiiri on kiristynyt talouden taantumassa. Vammaisista puhutaan yhteiskunnalle kalliiksi käyvinä kuluerinä, joihin ei tulisi käyttää yhteiskunnan niukkoja resursseja ainakaan samassa määrin kuin aiemmin. Perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta ongelmallinen lähestymistapa näkyy Sipilän hallituksen tavoitteissa leikata 75 vuotta täyttäneiden näkö-, liikunta- ja kehitysvammaisten tukia sekä muita vammaisille maksettavia sosiaalietuuksia. Säästöjen etsiminen näistä kohteista muodostuu helposti vammaisten henkilöiden syrjinnäksi.
Vammaisten syrjintä on suurimmaksi osaksi rakenteellista
Näkyvä syrjintä on vain jäävuoren huippu vammaisten Suomessa kohtaamasta syrjinnästä. Suurin osa syrjinnästä on rakenteellista ja siten usein näkymätöntä. Vammaisuuden perusteella tapahtuvalle syrjinnälle on tyypillistä, ettei sitä useinkaan tunnisteta syrjinnäksi. Sen sijaan se selitetään luonnolliseksi erotteluksi: vammaisen elämänpiiri mielletään vammattoman väestönosan elämänpiiristä erilliseksi.
Vammaisten ei ajatella esimerkiksi käyvän samoissa työpaikoissa kuin vammattomien tai ylipäänsä osallistuvan työelämään. Heidän ei myöskään mielletä käyttävän ravintoloita, kauppoja ja kouluja tai vievän lapsensa päivähoitoon siinä missä muutkin. Pikemminkin heidät käsitetään helposti lähinnä hoidon ja hoivan kohteiksi, vaikka monien vammaisten arkielämä ei eroa mitenkään vammattomien arjesta.
Kun ajatusta, ettei vammaisten pidä aivan joka paikkaan päästä, pidetään edelleen yleisesti jokseenkin hyväksyttävänä, ajatellaan myös, ettei ainakaan suurta osaa asunnoista, työpaikoista, kaupoista ja kapakoista tarvitsisi rakentaa esteettömiksi tai muutoin eri vammaisryhmien saavutettaviksi. Ihmisryhmien syrjimättömyyttä painottavasta perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta vammaisuuteen perustuvaa erottelua tukeva ajattelu on kuitenkin yhtä kestämätön kuin rotuerottelun oikeuttajana Yhdysvalloissa 1890-luvulta 1970-luvulle toiminut separate but equal -oppi. Oppi takasi valkoihoisille ja värillisille yhtäläisen oikeuden esimerkiksi joukkoliikenteeseen kunhan ryhmät kulkivat toisistaan erillään julkisissa kulkuvälineissä. Separate but equal –ajattelua muistuttavalla tavalla esimerkiksi liikuntavammaiset suljettiin Suomessa pari vuotta sitten VR:n uusien matalalattiaisten ravintolavaunujen käyttäjäkunnan ulkopuolelle vaunujen sisätilojen esteellisten kalustusratkaisujen avulla.
Vammaisten ja vammattomien elämänpiirien erotteluun kiinnittyvä ajattelu on juurtunut syvälle, eikä sitä osata kyseenalaistaa riittävästi. Se näkyy jopa vammaisten oikeuksien edistämiseen tähtäävissä asiakirjoissa. Esimerkiksi Kuntaliiton tänä kesänä julkaisemassa yleisten kirjastojen saavutettavuussuosituksessa tyydytään toteamaan, että uusissa tai peruskorjattavissa kirjastoissa olisi pyrittävä sijoittamaan vammaisryhmille suunnattu erityisaineisto eli äänikirjat, isotekstiset kirjat ja selkokirjat helposti saavutettavaan paikkaan. Yhdenvertaisuuden edistämisen näkökulmasta rima asetetaan tällöin tavattoman matalalle. Vammaisten ja vammattomien erottelun purkamiseksi olisi tavoiteltava kaiken aineiston sijoittamista kirjastoon eri asiakasryhmien yhtäläisesti saavutettavissa olevalla tavalla.
Kun esteettömyysratkaisuja ja kohtuullisia mukautuksia tehtäessä ajatellaan niitä tarvitsevien ihmisten käyttävän vain erityispalveluita, vammaisiin kohdistuvaa syrjintää ei oikeastaan pureta vaan pikemminkin ylläpidetään. Rakenteelliseksi syrjinnäksi olisi ymmärrettävä myös ne tilanteet, joissa vammaiselle henkilölle osoitetaan jokin tietty erityinen ja erillinen paikka, johon hänen olisi tyydyttävä.
Laillisuusvalvojien toiminnassa vammaiset näkyvät vahvasti syrjittynä ryhmänä
Vammaisten asema suomalaisessa yhteiskunnassa on parantunut viime vuosikymmeninä merkittävästi, kun esimerkiksi erityiskoulujärjestelmästä ja vammaisten asuttamisesta laitoksissa on siirrytty integroivampiin ratkaisuihin. Vammaiset henkilöt näkyvät tilastoissa ja laillisuusvalvojien kertomuksissa kuitenkin edelleen vahvasti syrjittynä ryhmänä etniseltä alkuperältään valtaväestöstä poikkeavien rinnalla.
Eduskunnan oikeusasiamies on nostanut jo vuosia vammaisten oikeudellisen aseman ja aivan erityisesti vammaisten henkilöiden syrjinnän yhdeksi maamme keskeisimmistä ihmisoikeusongelmista. Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimintakertomuksen mukaan vammaisten syrjintä erottuu valtuutetulle tehtyjen kanteluiden joukosta poikkeuksellisen suurena asiaryhmänä. Valtuutettu on kiinnittänyt erityisesti huomion siihen, etteivät kaikki tavaroiden tai palvelujen tarjoajat ole sisäistäneet yhdenvertaisuuslain velvoitteita kuten esimerkiksi velvoitetta tehdä mukautuksia, jotta myös vammaiset henkilöt voivat yhtäläisesti saada tavaroita ja palveluita.
Laillisuusvalvojat ovat havainneet toistuvasti puutteita toimitilojen esteettömyyden, saavutettavuuden ja kohtuullisten mukautusten toteuttamisessa. Monissa tapauksissa on kysymys asenneongelmista. Piittaamattomuuden johdosta esimerkiksi vammaisille henkilöille suunnitellut esteettömyysratkaisut eivät ole useinkaan vammaisten käytettävissä, mikä rikkoo yhdenvertaisuuslakia. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoi esimerkiksi maaliskuussa 2016 antamassaan ratkaisussa ravintolan syrjineen liikuntavammaisia asiakkaitaan, kun se piti inva-WC:n varastokäytössä. Suunnilleen samaan aikaan lehdissä kerrottiin toisesta tapauksesta, jossa ovimies ei suostunut avaamaan pyörätuolia käyttäneelle nuorelle ravintolaan johtanutta esteetöntä ovea, jotta nainen olisi päässyt ravintolaan sisään kavereidensa kanssa tupareiden jatkoille. Tämänkin tapauksen taustalla oli inva-wc:n valjastaminen muuhun käyttöön kuin sitä tarvitsevien asiakkaiden palvelemiseen.
Vammaisia työelämän ulkopuolelle sulkeva kompensaatiopolitiikka on rakenteellista syrjintää
Vammaisten on havaittu kohtaavan paljon syrjintää opinnoissaan ja työelämässä, minkä johdosta vammaisten yhdenvertainen ja laaja-alainen osallisuus työhön ja tuloihin ei suomalaisessa yhteiskunnassa toteudu pientä joukkoa lukuun ottamatta. Vammaiset henkilöt ovat Suomessa harvemmin töissä kuin muualla Euroopassa, vaikka työn tulisi olla jo sosiaalioikeudellisten perusperiaatteiden valossa ensisijainen toimeentulon lähde myös vammaisille ihmisille.
Suomessa on pitkään keskitytty sosiaalihuollon näkökulmaa painottavaan kompensaatiopolitiikkaan ja siten vammaisten oikeus osallistua työhön on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka avokätisesti suomalaisessa yhteiskunnassa kirjoitetaan nuoria lähtökohtaisesti hyvinkin työkykyisiä vammaisia eläkkeelle suhteessa siihen miten kitsaasti heidän työllistymisensä tukemiseen suhtaudutaan. Asetelma on perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta ongelmallinen, sillä sulkiessamme vammaisia työelämän ulkopuolelle pidämme heidät samalla myös ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan kiinnittyvien sosiaaliturvaetuuksien ulkopuolella eli monella tavalla marginalisoidussa asemassa.
Vammaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä
Koska vammaisuus ei ole yhdenkään vammaisen henkilön kohdalla ainoa häntä kuvaava piirre, vammaisten syrjintää analysoitaessa on varottava syrjintätilanteiden palauttamista yksinomaan vammaisuudesta johtuviksi. Eräillä vammaisista henkilöistä koostuvilla ryhmillä on kohonnut riski kohdata moniperusteista syrjintää. Erityisesti vammaiset naiset, lapset, vanhukset ja maahanmuuttajat sekä kieli-, kulttuuri- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat vammaiset henkilöt voivat kohdata syrjintää useammasta kuin yhdestä syystä. Se, että syrjintätilastojen mukaan työssäkäyvistä ihmisistä eniten syrjintää työelämässä kohtaavat vammaiset naiset, selittyy vammaisuuteen ja sukupuoleen liittyvän syrjinnän yhteisvaikutuksen kautta.
Vammaisten oikeuksien sopimus velvoittaa syrjinnän purkamiseen
YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus astui Suomessa voimaan kesäkuun alkupuolella. Vammaissopimuksen ytimessä ovat velvoitteet kunnioittaa ja suojata vammaisten itsemääräämisoikeutta, estää vammaisuuteen perustuvaa syrjintää sekä edistää esteettömyyttä ja saavutettavuutta. Sopimuksen lähtökohtina ovat myös sukupuolten tasa-arvo, erilaisuuden kunnioittaminen ja vammaisten henkilöiden hyväksyminen osana ihmisyyden moninaisuutta. Tiivistettynä sopimus velvoittaa antamaan vammaisille henkilöille samat yhteiskunnalliset oikeudet kuin muillekin ihmisille.
Sopimus lähestyy vammaisuutta ilmiönä, joka määrittyy yhteiskunnan eri rakenteiden, käytäntöjen ja tilanteiden kautta. Se ei luo vammaisille uusia ihmisoikeuksia vaan sen sijaan edellyttää yhteiskunnan rakenteiden kehittämistä sellaisiksi, joissa vammaisuuden ja vammattomuuden välinen erottelu menettää merkitystään. Se velvoittaa julkisen vallan puuttumaan ehkäisevin ja korjaavin toimin vammaisuuteen perustuvaa syrjintää synnyttäviin yhteiskunnallisiin käytäntöihin.
Vammaisten oikeuksien sopimuksen ratifointi kesti Suomessa pitkään, lähes kymmenen vuotta. Nyt on sopimuksen toimeenpanon aika.
Vammaissopimuksen toimeenpanon yhteydessä on muistettava vammaisten syrjinnän olevan monitasoinen ilmiö, jonka ilmenemismuodot ja oikeudellinen tunnistamisherkkyys vaihtelevat. Laillisuusvalvojat, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta sekä tuomioistuimet ovat viimeaikaisilla ratkaisuillaan osoittaneet, että Suomessa ollaan vihdoin siirtymässä aikaan, jolloin vammaisten syrjintä otetaan oikeudellisesti vakavasti.
Hyvän esimerkin antaa alkuvuodesta annettu tuomio, jossa kuuroa opiskelijaa syrjineen oppilaitoksen toimitusjohtaja tuomittiin sakkorangaistukseen ja samalla sekä oppilaitos että toimitusjohtaja yhdenvertaisuuslain perusteella yhteisvastuullisesti 8000 euron hyvitykseen syrjityksi tulleelle opiskelijalle. Tuomiossa sakkorangaistukseen liitetty hyvitys toimii EU-lainsäädännön edellyttämällä tavalla varoittavana signaalina ja välittää tärkeän viestin: vammaisen henkilön tahallinen syrjintä on ihmisoikeusrikos, johon suomalaisen yhteiskunnan oikeusjärjestelmä on valmis puuttumaan.
Pauli Rautiainen
julkisoikeuden apulaisprofessori
Tampereen yliopisto
Perustuslakiblogi 
Täyttä asiaa! Kiitos hyvästä kolumnista, joka kiteyttää tämän populistisesti epäkiinnostavan aiheen.
Olen vammaisen kaveri. Liikkuessamme yhdessä, saamme usein ja enimmäkseen oikein hyvää kohtelua. Luulenpa, että 95 % ihmisistä on ystävällisiä, kunhan ensi säihkähdyksestään selviävät.
Kiitos kirjoituksestasi, joka on alusta loppuun täyttä asiaa. Suvaitsevaisuudesta puhutaan kyllä paljon, mutta reilun kolmen vuosikymmenen omakohtaisella elämänkokemuksella uskallan sanoa, että juhlapuheista huolimatta meikäläisten edistyminen esim. työelämässä perustuu valitettavan usein pelkästään työnantajan hyväntahtoisuuteen ja ennakkoluulottomuuteen – vammaisen ihmisen koulutustaustasta riippumatta. Vähissä ovat ne vähemmistöryhmät, joiden kanssa länsimaissa voidaan näin menetellä, vieläpä käytännössä kritiikittä.
Kiitoksia hyvästä kirjoituksesta! Juhlapuheita meillä on osattu pitää aiheeseen liittyen jo vuosia, mutta tekojen tasolle ei olla vielä päästy. Nyt, toivon, että on niiden aika. Itse kasvatuspuolen ihmisenä ja vammaisena toivoisin, että vihdoin esim. koulutuksen eritasoilla vammaisuus ei ole ainoastaan suvaittava asia vaan että se olisi osa arkea ja tasa-arvoinen asia. Tällä tarkoitan, että esim. varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa näkisimme mm. erilaisia opettajia työssään. Kasvatuskulttuurissamme olemme lähteneet polulle, jossa mm. erilaisilla lapsilla on erilaisia mahdollisuuksia, mutta yhä on niin, että kaikki koetaan hankalaksi. Entäpä, jos opettaja on erilainen? Voiko sähkäristä käsin tehdä luokanopettajan työtä? Voiko lastentarjanopettajalla olla henkilökohtainen avustaja? Entäpä, jos näkisimme, että näinkin voi olla. Joskos se muuttaisi käsityksiämme? Työelämässä vammaisuus on vieläkin vaikea asia kohdattavaksi. Sääli tai muut erilaiset asenteet tulevat usein esille. Vammaisuus tulee edellä, vasta sitten ihminen ja ihmisen osaaminen/ oppineisuus tai koulutus. Joskos matkaamme yhdessä parempaan huomiseen, jossa juhlapuheiden sisältö näkyy tekojen tasolla.
Kiitos monipuolisesta näkemyksestäsi syrjintään.
Teen itse tutkimustyötä kehitysvammaisten elämästä, lähinnä kuntoutuksen näkökulmasta. Haastattelin 18 perhettä ja yhtenä kysymyksenä oli: onko perheenne onnellinen? Kaikki perheet sanoivat, kyllä. He kertoivat elävänsä normaalia perhe-elämää iloineen ja suruineen. Heitä harmitti se, että yleinen mielipide leimaa heidät surullisiksi ja epäonnistuneiksi. Kun he huvipuistossa nauravat lapsen yletöntä iloa ja riemua, heitä tuijotetaan. He eivät saisi olla iloisia. Me tavikset tarvitsemme omaan elämäämme säälin tunteita. Meille on helpompaa kestää oman elämän murheet, kun näemme vammaisen. Onko vammaisilla vain tämä yhteiskunnallinen tehtävä?
Me tarvitsemme enemmän tiedotusta vammaisten normaalista elämästä, siitä miten pärjätään. Pelkästään vammaisten oikeuksista puhuminen ei muuta asenteita.
Kiitos Pirjo myös sinun kirjoituksesta. Itse olen vaikeavammaiseksi luokiteltu. En koe, että elämäni olisi surullista ja olisin epäonnistunut. En kaipaa sääliä. Niin kuin tuossa artikkelissa kirjoitetaan, me kaikki vammaiset olemme erilaisia. Syitä vammaisuuteemme on myös monia. Uskon hyvin tuon, mitä olet tutkimuksessasi löytänyt. Ikäväkseni totean, että monasti näen työssäni sääliä, kun kohdataan perheitä joilla on vammainen lapsi. Oletus, jopa kasvatusalan ihmisillä on, että perheillä on pahaolla ja että arjen täyttää suru ja tuska. Toki niinkin varmasti voi olla, mutta kuten kuvaat, vammaisten lasten perheet elävät arkea suruineen ja iloineen. Me tarvitsemme enemmän tutkimusta, tietoa ja tiedotusta vammaisuuteen liittyvistä asioista. Se on totta, että pelkistä oikeuksista puhuminen saattaa kärjistää keskustelun väärille uomille. Ehkä meillä on vieläkin käsityksiä, myyttejä, ajatuksia ja uskomuksia, jotka liittyvät vammaisuuteen, jotka eivät ole totta. Yksi niistä lienee se, että kaikki vammaiset ovat yhtenäinen ryhmä. Toinen lienee se, että vammaiset ovat ns. toiminnan kohde. Itse toivoisin, että teoilla osoittaisimme, että vammaiset eivät ole toiminnan kohteita vaan toimijoita siinä missä kaikki muutkin. Toki niinkin on, että toisinaan olemme esim. huolehtimisen kohteita, ehkä jopa säälin kohteita (sääliä, tunnemme varmasti monia asioita kohtaan), mutta voimme olla myös muutakin. Itse tiedän, että herätän joskus ristiriitaisen tunteen ihmisille. Toimin (olen lto ja KM) lastentarhanopettajana, minulla on työssänikin henkilökohtainen avustaja mukana, koska en pysty aina ns. vastaamaan itsestäni, mutta vastaan kuitenkin lapsista???? Asiaa selittänee se, että sairastan vaikeahoitoista epilepsiaa. Saan epilepsiakohtauksia useita viikossa. Mutta kuitenkin suurimman osan ajasta (yleensä töissä, en saa kohtauksia, mutta asiaa ei voi tietää) olen tajuissani. Voin toimia lastentarhanopettajana. Asia vaatii järjestelyjä. Asia on vaatinut ja tulee vaatimaan myös monia keskusteluja, mutta itse koen, että näin ollaan otettu askel toiminnan tasolla eteenpäin. Ehkä kaikesta ns. pärjäämisestä ja ns. arjen järjestelyistä pitäisi kirjoittaa enemmän, näin ollen ymmärrys vammaisuudesta moninaisine piirteineen lisääntyisi. Vai miten te muut asian koette?
Kiitos kirjoituksesta! Minut on luokiteltu vaikeavammaiseksi ja se tarkoittaa elämässäni sairauden lisäksi monia menetyksiä ja vaikeuksia. Suurimmat vaikeudet johtuvat tietysti sairaudesta itsestään, mutta on ollut yllättävää huomata, että lakeihin kirjoitetut asiat ja palvelut ovatkin kaikki pitkien taisteluiden takana. Suomalaiset hyvinvointipalvelut eivät toimi kuten lakiin on kirjoitettu tai juhlapuheissa kerrotaan. Olen menettänyt vaikeavammaisuuden takia rakkaan työni, koska työnantaja oli haluton minkäänlaisiin muutoksiin. Onnekseni eläkkeelle joutumisen jälkeen löysin uuden työnantajan joka arvostaa osaamistani, joka ei ole kadonnut mihinkään.
Vapauttani, ihmisarvoani ja itsemääräämisoikeuttani rajoitetaan vammaisuuden takia monin tavoin. Sairaus väsyttää, mutta välillä tuntuu, että järjestelmien tarkoituksena on uuvuttaa asiakas lopullisesti, niin vaikeasti asioita hoidetaan. Aivan oma lukunsa on ihmisten asenteet. Tavalliset ihmiset yrittävät sentään ymmärtää, mutta hyvinvointipalveluiden ammattilaisilta voi tulla suusta monenlaisia sammakoita. He ovat säästämässä kuntien rahoja ja minä vammaisena olen tuhlaamassa niitä. Sairauden kanssa osaan jo elää. Tämän yhteiskunnan kanssa vääntäämiseen olen väsynyt.
Yhteiskunnassamme on valuvika, jonka näki valitettavasti vasta jouduttuaan toiselle puolelle. Juhlapuheet ja esitelmät luovat kauniita illuusioita hyvinvointijärjestelmästä, joka tosiasiassa ei toimi lainkaan. Valuvian korjaamiseen tarvitaan asennemuutos jokaisella tasolla. Sote-uudistuksissakin hallinnolliset muutokset ovat sivuseikkoja. Keskeisintä hyvinvointijärjestelmän korjaamisessa on toiminnalliset muutokset. Suomen lakeja olisi jo korkea aika ryhtyä noudattamaan.
Vaikka en itse pyörätuolia käytäkään, aina esteellisen ravintolan, teatterin ym. somesivuille arvosteluja kirjoittaessani paikalle antamaani tähtimäärää pudottaa se, ettei esteettömyyttä ole huomioitu vaikka ruoka ja muut puitteet olisivat viiden tähden arvoisia.
Eilen Valkeakoskella yhdessä pizzeriassa syödessäni totesin, että sinne ei ovesta pääse edes vammaisen lapsen kanssa, koska ovet ovat liian kapeita. Pienellä irtoluiskalla ja ovien välistä teräskaiteen poistamalla tuokin paikka olisi saanut täydet pisteet.
Lähes kaikki ystäväni ovat vaikeavammaisia eli tekemällä etukäteiskartoituksia varmistan, että keilaamaan, elokuviin ym. mennessämme paikat ovat esteettömiä.