Viikkoa ennen joulua (16.12.2017) Helsingin Sanomat julkaisi laajan ja näyttävän kirjoituksen Suomen sotilastiedustelusta – tai Tikkakoskella toimivasta puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta, kun kerran mitään lainsäädäntöä sotilastiedustelusta ei ole. Ehkä tärkein piirre tuossa kirjoituksessa oli sen avoin perustaminen puolustusvoimien salaisiin ja erittäin salaisiin asiakirjoihin, joista ilmaistiin niiden aihepiirit, ajankohdat ja joitakin valikoituja yksityiskohtaisia sisältötietoja. Jutun kuvituksena oli asiakirjojen salaisuusleimoja ja sitaatteja salaisista asiakirjoista.
Kirjoituksesta nousi kova kohu, josta ei ole puuttunut ongelmallisia piirteitä. Tasavallan presidentti ilmoitti rikostutkinnan käynnistyneen, ja puolustusministeri moitti Helsingin Sanomia isänmaallisuuden puutteesta. Jotkut kiirehtivät hallituksen jo vuosia hautomia tiedustelulakeja, ikään kuin salaisten asiakirjojen vuotaminen osoittaisi, ettei viestiliikennettä vielä seurata kyllin kattavasti. Helsingin Sanomien omistajat vaativat päätoimittajalta selvitystä, ja vastaava päätoimittaja Kaius Niemi esitti selityksiä sekä julkisesti lehden lukijoille että suljettujen ovien takana Sanoma-yhtiön hallitukselle. Sotilastiedustelun päällikkö Harri Ohra-aho puolestaan vaati lisää rahaa sotilastiedustelulle, ikään kuin maksuna suuremmasta avoimuudesta.
Tietovuotoa tutkitaan nyt rikoksena, ja poliisi on ottanut käyttöön järeät pakkokeinot, kuten Hesarin toimittajan kotiin ilman tuomioistuimen päätöstä toteutetun erityisen kotietsinnän. Tässä kirjoituksessa keskitytään asian rikosoikeudellisen puolen perusoikeusulottuvuuteen eli kysymykseen siitä, milloin rikossyytteet ja pakkokeinot muodostuvat sananvapauden loukkauksiksi. Jaksossa 1 arvioidaan rikoslain säännöksiä ja jaksossa 2 sananvapauden vaikutusta niiden soveltamisessa. Lisäksi sivutaan jaksossa 3 myös tiedustelulainsäädäntöhanketta ja lopuksi jaksossa 4 kysymystä siitä, mistä tietovuodon lähdettä kannattaisi etsiä. (Kysymystä erityisessä kotietsinnässä otetun aineiston takavarikosta ei käsitellä, kun se Hesarin mukaan ei sisällä tietovuodon tutkinnan kannalta relevanttia).
1. Mitä sanoo rikoslaki?
Keskusrikospoliisi tutkii asiaa, ja ”lähtökohtaisesti epäily turvallisuussalaisuuden paljastamisesta koskee Helsingin Sanomia ja epäily virkasalaisuuden rikkomisesta mahdollista salaisen tiedon vuotajaa tai vuotajia”. Ensin mainittu rikosnimike (rikoslain 12 luvun 7 §) on järeä, mitä osoittaa jo säännöksen sijoittaminen rikoslain 12 lukuun eli maanpetossäännösten joukkoon:
Joka oikeudettomasti julkistaa tai toiselle välittää, luovuttaa tai ilmaisee taikka tällaista tarkoitusta varten oikeudettomasti hankkii tiedon seikasta, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi tai joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, on tuomittava turvallisuussalaisuuden paljastamisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.
Toisin kuin eräissä julkisissa lausunnoissa on oletettu, tämä kriminalisointi ei perustu siviili- tai sotilasviranomaisten lyömiin salassapitoleimoihin vaan edellyttää syyttäjän näyttöä ja tuomioistuimen harkintaa siitä, että julkistettu ”seikka” on salassa pidettävä tai että sen paljastuminen tekijän tieten olisi omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa mm. Suomen maanpuolustukselle tai turvallisuudelle. Viestikoekeskuksen salassapitoleimat edustavat vain asiakirjan laatijan tai käsittelijän käsitystä siitä, että asiakirja sisältää tai saattaa sisältää salassa pidettäviä seikkoja. Kun Hesarin jutun mukaan Viestikoekeskuksen asiakirjat on järjestelmällisesti leimattu salaisiksi, on selvää, ettei syyttäjä tai tuomioistuin voi panna kovin paljon painoa noille leimoille. Vaaditaan perusteltua yksilöintiä siitä, mitä salassa pidettäviä ”seikkoja” Hesari on kunkin asiakirjan osalta julkaissut. Kun asiakirjat ovat kymmenisen vuotta vanhoja ja kun lehti on (omien sanojensa mukaan) harjoittanut huolellista harkintaa asiakirjojen käytössä, voi hyvinkin olla, ettei Hesarin palstoille ole päätynyt ainuttakaan RL 12:7 säännöksen kattamaa ”seikkaa”.
Huomionarvoista tässä yhteydessä on, että Hesarin kirjoituksessa käsiteltyjä asioita on ollut julkisuudessa jo aiemmin, mm. Olli Ainolan artikkelissa Iltalehdessä 19.4.2017. Se on asenteiltaan sotilastiedustelua kohtaan myönteinen, mutta ei välttämättä sisällä vähemmän ”seikkoja” kuin kohun kohteeksi nyt noussut Hesarin sävyltään kriittinen artikkeli. Onkin vahvoja perusteita epäillä, että Hesariin kohdistuva rikostutkinta RL 12:7 nojalla on valitettava ylilyönti. Lehden vastaava päätoimittaja on korostanut, että aineistoa ei hankittu oikeudettomasti ja että sen sisältämiä tietoja on julkaistu huolellisella harkinnalla:
Julkaistuissa tiedoissa ei ole käsityksemme mukaan mitään sellaista uutta tietoa, joka vaarantaisi esimerkiksi kansallisen turvallisuuden. (HS 16.12.2017)
Jos salaisten asiakirjojen alkuperäinen vuotaja on luovuttanut asiakirjat sellaisinaan välikädelle tai Hesarin toimittajalle, hän saattaa hyvinkin olla syyllistynyt rikokseen RL 12:7 nojalla. Vaikka salassapitoleimojen, salaisiksi leimattujen asiakirjojen olemassaolon taikka niiden aihepiirien paljastaminen ei itsessään voi olla rikos demokraattisessa yhteiskunnassa, on syytä olettaa, että ainakin joihinkin kyseisistä asiakirjoista on sisältynyt ”seikkoja”, joiden salassapito on oikeutettua myös rikoslain mainitun säännöksen kannalta. Asiakirja-aineiston luovutusten ketjussa se henkilö, joka on objektiivisesti arvioiden oikein poistanut tai peittänyt salassa pidettävät ”seikat” ennen julkaisemista tai edelleen luovuttamista, vapautuu rikosvastuusta RL 12:7 nojalla. Sama koskee kaikkia tämän henkilön jälkeen ketjussa olevia. Hesarin päässä ei siis välttämättä ole tapahtunut mitään rikosta, kuten tuoreeltaan kommentoin MTV:lle.
KRP:n tiedotteessa mainittu toinen rikosnimike, virkasalaisuuden rikkominen, on kriminalisoitu virkarikosten joukossa rikoslain 40 luvun 5 §:ssä:
Jos virkamies tahallaan palvelussuhteensa aikana tai sen päätyttyä oikeudettomasti
1 ) paljastaa sellaisen asiakirjan tai tiedon, joka viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) tai muun lain mukaan on salassa pidettävä tai jota ei lain mukaan saa ilmaista, taikka…
Tämä kriminalisointi koskee vain rikosoikeudellisessa virkamiesasemassa olevia, ja myös palvelussuhteen päättymisen jälkeen. Se ei sen sijaan koske Hesarin toimittajia. Voitaneen olettaa, että mahdollisten välikäsien lukumäärästä riippumatta alkuperäinen vuotaja on ollut sotilas- tai siviilivirkamies. (Tästä hieman lisää tämän kirjoituksen viimeisessä jaksossa.) Tunnusmerkistö viittaa paitsi ”tietoon” myös ”asiakirjaan”, joten lähtökohtaisesti salaisiksi leimattujen asiakirjojen luovuttaminen toiselle on virkamiehen tekemänä jo itsessään rikos. Puolustuksekseen syytetty voi toki esittää, että salassapitoleima on lyöty ilman laillista perustetta, mutta todistustaakka jakautuisi toisin kuin RL 12:7 yhteydessä. Kun tuon säännöksen tulkitsemiseksi syyttäjän on yksilöitävä ”seikat”, joiden julkistaminen on täyttänyt rikoksen tunnusmerkistön, virkarikossyytteen yhteydessä salaisiksi leimatun asiakirjan luovuttaminen eteenpäin luo olettaman rikoksen tapahtumisesta, ja syytetyn tulee osoittaa, että leima on lyöty virheellisesti. (Asiakirjojen salassapitoleimoja avataan tässä Ylen artikkelissa 18.12.2017.)
Jo rikoslain asianomaisten säännösten perusteella vaikuttaa siis siltä, että toimittajien pelottelu maanpetosrikoksiin kuuluvalla turvallisuussalaisuuden paljastamisrikoksella (RL 12:7) on ikävä ja vakava ylilyönti. Tätä arviota ei muuta se, että julkisissa kommenteissa mm. rikosoikeuden asiantuntijat ovat viitanneet vuodelta 1995 olevan säännöksen esitöihin osoituksena siitä, mitä kaikkea hallitus tarkoitti säätää rangaistavaksi. Tässä yhteydessä viittaukset esitöihin (HE 94/1993 vp, LaVM 22/1994 vp) ovat ongelmallisia, koska rikoslain säännös säädettiin ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta, ilman perustuslakivaliokunnan käsittelyä ja ilman sen perusteellista arviointia, miten Europan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan sananvapausmääräys tulisi vaikuttamaan rikoslain soveltamisessa. Huomionarvoista on, että esitöistä muutoin seuraavan laajan tulkinnan vastapainona hallituksen esityksessä kuitenkin jo tuolloin yleisluontoisesti lausuttiin:
Arvioitaessa jonkin tiedon paljastumisen vahingollisuutta on myös otettava huomioon muualta oikeusjärjestyksestä̈ ilmenevät yleiset periaatteet, kuten esimerkiksi sananvapaus, painovapaus, liikkumisvapaus sekä̈ asiakirjojen, poliittisen toiminnan, viranomaistoiminnan ja tieteellisen tutkimuksen julkisuusperiaate.
2. Sananvapaus vaarassa
Sananvapaus on turvattu perusoikeutena ja ihmisoikeutena. Se on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi mahdollistaessaan vapaan tiedonvälityksen, kriittisen keskustelun ja viranomaisten toimintaan – mukaan lukien salassapidon verhon takana tapahtuvat toiminnot – kohdistuvan kansalaisyhteiskunnan valvonnan. Tärkeä tiedustelutoiminnan salassapitoon liittyvä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen klassinen ratkaisu on Observer ja Guardian v. Yhdistynyt kuningaskunta (26.11.1991). Tapaus koski tiedustelupalvelu MI5:n eläkkeelle jääneen toimihenkilön muistelmien julkaisemista ja hallituksen toimia julkaisemisen estämiseksi. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu sisältää useita sananvapauden arvioinnin kannalta tärkeitä näkökohtia, minkä lisäksi se vahvisti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan (sananvapaus) loukkauksen hallituksen joidenkin (vaan ei kaikkien) toimenpiteiden osalta.
Perusoikeutena ja ihmisoikeutena suojattuun sananvapauteen kuuluu myös ns. lähdesuoja eli lehden tai muun tiedotusvälineen oikeus kieltäytyä rikostutkinnassa tai tuomioistuimessa paljastamasta tietolähteitään. Lähdesuojan merkitys vain korostuu asioissa, joissa tiedotusvälineet ovat esittäneet kriittisiä näkökohtia jonkin viranomaisen toiminnasta, ja tutkivan journalismin tietolähteenä on saattanut olla virkakoneiston sisäinen ns. vuotaja. Sananvapauden kannalta olisi suotavaa, että rikostutkinta nyt keskittyisi vuotajan ja mahdollisten välikäsien identifiointiin ilman, että Hesari pakotetaan paljastamaan tietolähteitään. Kun kyse on useista yksilöidyistä salaisiksi leimatuista asiakirjoista, joiden jakelulistat ovat viranomaisten tiedossa, tuloksellinen rikostutkinta on täysin mahdollinen ilman lehdistön nauttiman lähdesuojan murtamista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut osoittavat, että Suomella on velvollisuus edetä tätä reittiä ja pyrkiä välttämään lähdesuojan murtaminen.
Tiedotusvälineiden lähdesuojaa ja sen murtamista koskee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisu Goodwin v. Yhdistynyt kuningaskunta (27.3.1996). Siinä todettiin ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan (sananvapaus) loukkaus, kun lähdesuoja murrettiin, vaikka murtamisella tavoiteltu tarkoitusperä oli jo muilla keinoin pitkälti saavutettu (kohta 42). Vastaavasti 10 artiklan loukkaus todettiin tapauksessa Telegraaf ym. v. Hollanti (22.11.2012), kun kyseessä olevien asiakirjojen vuotolähde olisi ollut selvitettävissä tutkimalla kunkin asiakirjan sisältö ja jakelulistat (kohta 129).
Vielä mainittakoon Sanoma-yhtiön omaa hollantilaista tytäryhtiötä koskeva ratkaisu Sanoma Uitgevers v. Hollanti (14.10.2010), jossa ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto vahvisti 10 artiklan loukkauksen, kun lehti oli syyttäjän ja tutkintatuomarin toimesta määrätty luovuttamaan poliisille tietty sen hallussa oleva journalistisiin tarkoituksiin hankittu valokuva-aineisto rikostutkintaan liittyen. Ihmisoikeustuomioistuimen ei tarvinnut lainkaan arvioida perusoikeusrajoituksen oikeasuhtaisuutta demokraattisessa yhteiskunnassa, kun se katsoi, ettei asiassa sovellettu Hollannin lainsäädäntö täyttänyt niitä laatuvaatimuksia, jotka sananvapausrajoituksille tulee asettaa.
Lähdesuojasta on säädetty laissa sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä (ks. 16 §) ja sen murtamisesta puolestaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:ssä:
Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetussa laissa (460/2003) tarkoitettu yleisön saataville toimitetun viestin laatija taikka julkaisija tai ohjelmatoiminnan harjoittaja saa kieltäytyä todistamasta siitä, kuka on antanut viestin perusteena olevat tiedot tai laatinut yleisön saataville toimitetun viestin.
Tuomioistuin voi velvoittaa 1 momentissa tarkoitetun henkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta tai joka koskee salassapitovelvollisuuden rikkomista rangaistavaksi säädetyllä tavalla.
Huomionarvoista on, että lähdesuoja voidaan murtaa ilman rikoksen vakavuuteen liittyvää kynnystä, jos syytteessä on virkamies salassapitovelvollisuuden rikkomisesta. Olettaen, että tällainen syyte nostetaan alkuperäistä vuotajaa tai jotakin välikättä vastaan, voisi kuvitella, että tuomioistuimelta saatetaan hyvinkin pyytää Hesarin lähdesuojan murtamista. Kun syytteen nostaminen on kuitenkin edellyttänyt näyttöä syytetyn syyllisyyden tueksi, voi kuitenkin osoittautua, että sananvapauden kannalta tärkeän lähdesuojan murtaminen on tarpeetonta. Tuomioistuimen tuleekin arvioida asiaa sananvapausrajoituksen välttämättömyys- ja suhteellisuusvaatimusten kannalta ja tarvittaessa niiden avulla supistaa avoimeksi kirjoitetun säännöksen soveltamisalaa. Jos juttu on muun näytön perusteella ratkaistavissa, ei ole oikeutettua murtaa Hesarin lähdesuojaa.
Jo tässä vaiheessa on syytä todeta, että sananvapauden kannalta edellä lainattu oikeudenkäymiskaaren säännös on pelottavan heikko, olkoonkin että se on varsin tuore ja läpäisi eduskunnan perustuslakivaliokunnan seulan (ks. PeVL 39/2014 vp). Sanoma Uitgevers –ratkaisun valossa säännös saattaa olla liian väljästi kirjoitettu, jotta se täyttäisi ihmisoikeustuomioistuimen edellyttämät laatuvaatimukset sananvapauden rajoittamisessa. Voi vain toivoa, että Hesari ja sen toimittajat vetoavat lähdesuojaan ja tarvittaessa pysyvät tällä kannalla korkeimpaan oikeuteen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka, myös siinä tilanteessa, että ennen jälkimmäisen lopullista arviota asiassa Suomessa tuomittaisiin rangaistuksia Hesarin toimittajalle tai päätoimittajalle.
Hesarin selkärankaisuudesta on kuitenkin syytä olla huolissaan. Sanoma-yhtiön hallituksen vaatimus saada päätoimittajalta selvitys, vastaajan päätoimittajan vakuuttelut ”isänmaallisuudesta” ja jo alkaneeseen juttusarjaan todennäköisesti kohdistettu itsesensuuri viittaavat siihen, että viranomaisten harjoittama pelottelu on ainakin ensi vaiheessa toiminut. (Itsesensuurin indisiona lainattakoon Hesarin alkuperäistä juttua 16.12.2017: ”Helsingin Sanomat kertoo nyt ja lähipäivinä, mitä sotilastiedustelu tekee – ja on tehnyt.” Teeman käsittely toki jatkui, mutta vaikuttaisi siltä, että jotakin on jätetty julkaisematta.)
Suomi tunnetaan kansainvälisesti sananvapauden mallimaana, kun sillä esimerkiksi on enemmän ykkössijoja Toimittajat ilman rajoja (Reporters without borders) –järjestön vuosittaisissa katsauksissa kuin millään muulla maalla: vuosina 2002-2017 peräti kaksitoista ykkössijaa tai jaettua ykkössijaa. Jotain paradoksaalista on kuitenkin siinä, että samaan aikaan Suomella on ollut huomattavia vaikeuksia sananvapauden kanssa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Samana ajanjaksona (2002-2107) ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt suhteellisesti ottaen suuren määrän 10 artiklaa koskevia valituksia Suomea vastaan. Asiaratkaisuun johti peräti 26 tapausta, ja niistä̈ vain kuudessa ei todettu 10 artiklan loukkausta. Peräti 20 kertaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on siis todennut Suomen loukanneen sananvapautta. Myös tätä taustaa vasten on syytä toivoa Hesarilta selkärankaisuutta ja tuomareilta pidättyvyyttä, jos kysymys lähdesuojan murtamisesta tulee käsiteltäväksi.
3. Etenevätkö tiedustelulait?
Kevään 2015 eduskuntavaaleista saakka hallitus on kiirehtinyt ns. tiedustelulakipaketin säätämistä, ehdotellen mm. perustuslain yksityisyydensuojasäännöksen (10 §) kiireellistä muuttamista viiden kuudenneksen enemmistöllä eduskunnassa. Kiireen perusteina on esitetty milloin mitäkin, kuten terrori-isku ulkomailla, terrorismirikoksen epäily Suomessa taikka nyt Hesarin kirjoittelu Suomen salaisesta sotilastiedustelusta. Hallituksen kiireiden hitaus jo itsessään osoittaa, ettei kiirehtimiselle ole todellista oikeutusta. Lausuntokierroksen jälkeen hallitus antoi 8.12.2017 muokatut lakiluonnokset lainsäädännön vaikutuksiin keskittyvän lainsäädännön arviointineuvoston tutkittaviksi. Vaikka neuvosto arvioi ehdotukset niinkin nopeasti kuin kahdessa viikossa, olemme pian tammikuussa 2018 ja ehdotusten kiireelliselle käsittelylle, odottamatta 14.4.2019 pidettäviä eduskuntavaaleja, on entistä vähemmän perusteita. Paketti tulee vaatimaan eduskunnan perustuslakivaliokunnan huolellisen käsittelyn. Hallituksen esitysten valmisteluvaiheessa annetut arviointineuvoston suppeat lausunnot eivät voi korvata perustuslakivaliokunnan roolia.
Kuten olen aiemmin tässä blogissa perustellut, pidän määräaikaista poikkeuslakia paljon parempana vaihtoehtona uusien tarkkarajaisten tiedusteluvaltuuksien säätämisessä kuin perustuslain suojamuurin pysyvää murtamista perustuslain 10 §:n muutoksella. Hesarin kirjoituksen nyt nostattamien kommenttien tiukkuus palauttaa mieleeni, että tuo syyskuinen kirjoitukseni sai osakseen poikkeuksellisen paljon henkilöön käyviä kommentteja, joista erikseen mainittakoon Timo Haapalan karikatyyrinomainen kolumni Ilta-Sanomissa ja nimimerkiltä ”Tapio Eeva” saamani sähköpostiviesti, joka päättyi toivotukseen ”Uuni odottaa”. Myös nyt menossa oleva tietovuotokohu liittyy Hesarin pyrkimykseen käydä kriittistä keskustelua tiedustelusta ja salassapidosta. Taitaa olla niin, että Suomesta löytyy herkkiä varpaita, joille ei haluta astuttavan. Ja kun asia-argumenteista ei haluta keskustella, turvaudutaan uhkauksiin ja ad hominem kommentteihin.
4. Mitä tapahtuu seuraavaksi tietovuodon rikosasiassa?
Hesarin alkuperäinen juttu sisälsi useita viittauksia yksilöityihin salaisiin asiakirjoihin vuosilta 2002-2008. Niiden jakelulistat ovat viranomaisten tiedossa, samoin kuin se, keille asiakirjoja on vain näytetty ja ketkä ovat saattaneet pitää kopion. Kun mainittuna aikana Suomessa toimi peräkkäin kaksi pitkäaikaista ja poliittiselta pohjaltaan erilaista hallituskokoonpanoa, näyttää epätodennäköiseltä, että vuoto olisi peräisin valtioneuvoston piiristä. Jäljelle jää kaksi muuta mahdollisuutta. Ehkä sotilastiedustelun tai suojelupoliisin piirissä on henkilö, joka on kerännyt asiakirjoista kopioita ja nyt syystä tai toisesta vuotanut ne Helsingin Sanomille, vaikkapa julkisen keskustelun ohjaamiseksi. Suoraan sanoen tämä vaihtoehto vaikuttaa vielä epätodennäköisemmältä kuin ensin mainittu. Viimeinen mahdollisuus on kuitenkin uskottavampi: kuten aiemmissa rinnastettavissa tapauksissa, myös tällä kertaa vuodon lähde on saattanut olla tasavallan presidentin kansliassa. Presidentin tietämättä joku hänen harvalukuisista avustajistaan, joilla on ollut pääsy salaisiin asiakirjoihin, on ottanut niistä kopioita. Motiivi niiden antamiselle Hesarin käyttöön voi olla tiedustelulakiuudistukseen kytkeytyen poliittinen, taikka sitten puhtaasti henkilökohtainen, esimerkiksi turhautumiseen liittyen. Olisi tietenkin ironista, jos salaisen tiedustelutiedon ykkösasiakas, tasavallan presidentin kanslia, olisi myös salassapidon Akilleen kantapää.
Hesarin kirjoitusten perusteella on todennäköistä vaan ei varmaa, että vuotaja on luovuttanut salaiset asiakirjat sellaisinaan ja suoraan lehden toimittajalle, mikä näyttäisi vuotajan osalta täyttävän RL 12:7 tunnusmerkistön. Ei silti kannata sulkea pois mahdollisuutta, että jo vuotaja on ”sanitoinut” asiakirjoja niin, että lehti ei ole saanut nähdäkseen sellaisia seikkoja, joiden julkitulo enää joulukuussa 2017 olisi omiaan aiheuttamaan vakavaa haittaa Suomen maanpuolustukselle tai turvallisuudelle. Sanitoituinakin asiakirjat kertovat journalistisesti arvioiden merkittäviä asioita Viestikoekeskuksesta ja sotilastiedusteluun liittyvästä salassapidosta. Niistä kirjoittaminen on palvellut merkittävää julkista intressiä. Jo siksi Hesarin lähdesuojaa tulisi kunnioittaa ja tietovuoto tutkia muilla keinoin kuin sen murtamisella. En usko vuodon selvittämisen muilla keinoin olevan edes vaikeaa.
Presidentti Sauli Niinistön ripeys rikostutkinnan käynnistämisen yhteydessä saattaakin selittyä sillä, että myös hän on ymmärtänyt todennäköiseksi, että vuoto on peräisin hänen omasta talostaan, joskaan ei hänen presidenttikaudeltaan.
Martin Scheinin, professori
Perustuslakiblogi 
Arvoisa Professori Schein.
Muutama huomio.
RL 12:7
alkuosa sanoo:
”Joka oikeudettomasti julkistaa tai toiselle välittää, luovuttaa tai ilmaisee taikka tällaista tarkoitusta varten oikeudettomasti hankkii tiedon seikasta, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi”
HS on oikeudettomasti julkaissut salaiseksi merkityn tiedon. Mitä se on sisältänyt, on merkityksetöntä tuon pykälän valossa. Leima paperissa ei ole -toisin kun väitätte- vain käsittelijän mielivallassa vaan siitä on olemassa mm. sisäministeriön ohjeistus ja Suomen laki.
(Laki viranomaistoiminnan julkisuudesta 6 luku §24)
Eri osa-alueet alkavat aina sanalla Tai, joten se on aina vaihtoehtoinen tapa loukata tätä pykälää. Ne siis ei ole erillisiä osia joiden tarvitsee myös täyttyä rikoksen yhteydessä, yksikin osa toteutuessaan riittää.
Toinen mainittu rikos, Virkavelvollisuuden laiminlyönti, ei edes koske Helsingin Sanomia vaan sitä tahoa, jos se joskus selviää, joka paperit on vuotanut.
Sanavapaudesta:
Lähdesuojaa ei tiettävästi ole murrettu ainakaan vielä, vaikka tallennusvälineitä onkin otettu takavarikkoon. Erityinen kotietsintä on juuri tälläisiin tarkoituksiin kehitetty kotietsinnän muoto jossa on mahdolista saada haltuun tietoja joihin poliisillakaan ei ole oikeutta.
Laissa on myös oma pykälänsä siitä miten asianomaisesen kaltaisissa tapauksissa toimitaan ja se nimenomaan kieltää lähdesuojan murtamisen siinä tarkoituksessa, että sillä saataisiin selville vuotaja.
Joten jos oikeus päättää että tiedostot voidaan avata, sen tekee oikeuden määräämä, ulkopuolinen henkilö, joka poimii HS:n epäiltyyn rikokseen soveltuvat todisteet erilleen ja tarvittaessa sanitoi lähdetiedot jos niitä siellä on. Luonnollisesti tätä henkilöä koskee salassapitovelvollisuus.
Noin yleisemmin, koko prosessi on mennyt täysin lakien ja asetusten mukaan, Poliisi tutkii rikosta ja koska oli todennäköistä että yksi epäillyistä tuhoaa todistusaineistoa, sellaiset otettiin takavarikkoon, sinetöidyihin säilytysvälineisiin ja valvonnan alaisena. Oikeus päättää myöhemmin jatkosta.
Mitään, toistan MITÄÄN sellaista ei ole tehty mitä ei tehtäisi minkä tahansa muun rikoksen yhteydessä vastaavissa olosuhteissa. Olennaista on myös kansalaisten tasavertaisuus ain edessä; Toimittaja tai suuri mediatalokaan ei voi olla koskematon rikosepäilyn edessä.
Koko melu asiasta on syntynyt koska tiedotusväline on päättänyt sellaisen nostaa. Ymmärrettävää, onhan kyseessä heidän työntekijänsä ja myös heidän epäilty rikoksensa. Kukapa ei haluaisi puhua itseään kuiville ja kun puheääni on valtakunnan laajuinen, sitä on hyvä käyttää. Etenkin kun kova ääni huutaa sanavapausrikoksista ja lehdistön vapaudesta.. joita kumpaakaan ei tässä prosessissa ole tosiasiassa rikottu.
Vuodon lähteesen tai Isänmaallisuuteen en tässä ota kantaa, vaikka Te kirjoituksessanne spekuloittekin myös näillä asioilla.
Asiallinen kirjoitus ja aiheuttaa todennäköisesti ”vipinää” presidentin kansliassa. Kuten vuodetuista asiakirjoista selviää, kyseisinä vuosina tiedustelun ykkösasiakas on ollut puolustusvoimien ylipäällikkö ja tasavallan presidentti Tarja Halonen. Ulkoministerinä vaikutti ”vanha vuotaja” jo Zavidov-ajoilta eli Erkki Tuomioja. Itsekin pidän erittäin todennäköisenä, että Halosen aikana presidentin kanslian toimenpitein salaisia asiakirjoja on kopioitu ja vuodettu julkisuuteen. Tarkoitusperiä voi jokainen arvailla, monia ”hyviä” vaihtoehtoja lienee löydettävissä…
Jäin pohtimaan tuota Scheininin selvitystä siitä, mitä rikoslaki sanoo turvallisuussalaisuuden paljastamisesta. Jaksossa 1 Scheinin toteaa:
”Toisin kuin eräissä julkisissa lausunnoissa on oletettu, tämä kriminalisointi ei perustu siviili- tai sotilasviranomaisten lyömiin salassapitoleimoihin vaan edellyttää syyttäjän näyttöä ja tuomioistuimen harkintaa siitä, että julkistettu ”seikka” on salassa pidettävä tai että sen paljastuminen tekijän tieten olisi omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa mm. Suomen maanpuolustukselle tai turvallisuudelle.”
Koska en ole saman tason huippuasiantuntija kuin Scheinin, en rohkene väittää, että hän olisi väärässä, mutta kysyn, olisiko mahdollista, että hänen tulkintansa turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ei ole täysin vedenpitävä?
Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevan rikoslain 12 luvun 7 §:ssä lähdetään siitä, että joka oikeudettomasti julkistaa tai tällaista tarkoitusta varten oikeudettomasti hankkii tiedon seikasta, joka on Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi, on tuomittava turvallisuussalaisuuden paljastamisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.
Vaihtoehtoisesti turvallisuussalaisuuden paljastamiseen syyllistyy, jos oikeudettomasti julkistaa tai tällaista tarkoitusta varten oikeudettomasti hankkii tiedon seikasta, joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.
Jälkimmäinen tarkoittaa siis sellaista seikkaa, jota ei välttämättä ole säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi, mutta jonka laadusta tekijä tietää, että sen paljastaminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa ja vaaraa Suomen maanpuolustukselle jne.
Scheinin kirjoittaa, ”kriminalisointi ei perustu siviili- tai sotilasviranomaisten lyömiin salassapitoleimoihin vaan edellyttää syyttäjän näyttöä ja tuomioistuimen harkintaa siitä, että julkistettu ”seikka” on salassa pidettävä…”. Tässä kohdassa hän on epätarkka. Lain sanamuodon mukaan edellytetään, että ”seikka” on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi.
Voisiko Scheinin olla väärässä? Voisiko turvallisuussalaisuuden paljastaminen -rikoksen tunnusmerkistössä ollakin olennaista se, onko asiakirjaan laitettu leima siviili- tai sotilasviranomaisten toimesta? Eikö lakia tule tulkita ensisijaisesti sen sanamuodon perusteella?
Kun 7 §:n edellyttämällä tavalla seikka on jo säädetty tai määrätty Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi salassa pidettäväksi, sen ei enää tule erikseen täyttää edellytystä, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Tämä vaatimus koskee lainkohdan mukaan vain jälkimmäistä tapausta, jossa seikkaa ei välttämättä ole säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi, mutta joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa.
On sinänsä aivan loogista, että kun esimerkiksi asiakirjoja, jotka sisältävät salassa pidettäviä seikkoja, määrätään salassa pidettäväksi ja niihin lyödään leima, harkinta salassa pidosta ja asioiden julki tulemisen mahdollisisesti aiheuttamasta vahingosta tehdään tuolloin. Kun leima salassa pidosta Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on lyöty, asiakirjan sisällön julki tuominen täyttää turvallisuussalaisuuden paljastamisen tunnusmerkistön. Jos joku tällaisen asiakirjan haltuunsa saatuaan tai sen olemassaolosta tietoiseksi tultuaan haluaisi riitauttaa salassapidon perusteen, siihen lienee omat menettelytapansa.
Jos taas joku saa tiedon seikasta, jonka osalta harkintaa salassapidosta ei ole tehty esimerkiksi lyömällä leima asiakirjaan tai muutoin määräämällä salaiseksi, hän voi silti paljastamalla tiedon syyllistyä turvallisuussalaisuuden paljastamiseen, jos voidaan osoittaa, että hän on ollut tietoinen siitä, että seikan paljastaminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Tämän osoittaminen vaatiikin jo enemmän harkintaa ja tulkintaa.
Scheinin viittaa lain esitöihin kiinnittääkseen huomiota sananvapauteen ja muihin vapauksiin sekä julkisuusperiaatteeseen: ”Huomionarvoista on, että esitöistä muutoin seuraavan laajan tulkinnan vastapainona hallituksen esityksessä kuitenkin jo tuolloin yleisluontoisesti lausuttiin: ”Arvioitaessa jonkin tiedon paljastumisen vahingollisuutta on myös otettava huomioon muualta oikeusjärjestyksestä̈ ilmenevät yleiset periaatteet, kuten esimerkiksi sananvapaus, painovapaus, liikkumisvapaus sekä̈ asiakirjojen, poliittisen toiminnan, viranomaistoiminnan ja tieteellisen tutkimuksen julkisuusperiaate”.”
Scheininin lainaama kohta menee hieman ohi, sillä se on hallituksen esityksen (HE 94/93) vakoilua koskevan pykälän yksityiskohtaisesta perustelusta, jossa pohditaan jonkin tiedon paljastamisen vahingollisuuden arviointia.
Tämä on sinänsä oikein, koska turvallisuussalaisuuden paljastamista käsittelevässä kohdassa todetaan seuraavasti: ”Turvallisuussalaisuuden paljastamisen tekotavat eroavat jonkin verran vakoilun tekotavoista. Siltä osin kuin tekotavat yhtenevät, viitataan vakoilua koskevan säännösehdotuksen perusteluihin.”
Vakoilua koskeva Scheininin lainaama kohta sopii erityisesti turvallisuussalaisuuden paljastamisen tunnusmerkistön siihen osaan, jossa ei ole kysymys selkeästi Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi salaiseksi säädetystä tai määrätystä seikasta vaan seikasta, joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Tällöin on paikallaan asian arviointi lähtökohtaisesti tuon Scheininin lainaaman vakoilua koskevan kohdan mukaisesti.
HS:n jutussa lienee kyse enemmänkin Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi salaiseksi säädetyn tai määrätyn seikan julkistamisesta, jossa ei jää samalla tavalla tekijälle edellytystä tiedon laadun arviointiin kuin tuossa toisessa vaihtoehdossa, jossa tekijän tulisi tietää seikan laadun olevan sellainen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa.
Kyseistä 7 §:ää koskien lain valmistelussa (HE 94/93) asiaa käsitellään seuraavasti:
”Turvallisuussalaisuuden paljastamista koskevassa rikossäännöksessä voisi tulla rangaistavaksi myös vähemmän merkittävän valtiosalaisuuden paljastaminen. Rikoksen kohteena voi olla ensinnäkin seikka, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi. Vakoilua koskevasta säännöksestä poiketen edellytyksenä ei ole, että seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle. Toisaalta edellytyksenä on, että asian salaiseksi säätäminen tai määrääminen on tapahtunut Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi eikä· jostakin muusta yleisten asiakirjain julkisuudesta annetun lain 9 §:ssä tai sen nojalla annetun eräitä poikkeuksia yleisten asiakirjain julkisuudesta sisältävän asetuksen 1 §:ssä mainitusta syystä. Rikos voi kohdistua myös sellaiseen seikkaan, joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.”
Edellä erityisesti huomioni kiinnittyi kohtaan ”Vakoilua koskevasta säännöksestä poiketen edellytyksenä ei ole, että seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.” Tämä koskee juuri kohtaa, jossa puhutaan seikasta, joka on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi.
Mielestäni Scheinin ohittaa aika kevyesti rikoslain valmisteluaineiston (vaikka osittain itse käyttää sitä) kuittaamalla, että se on tehty ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta. Perusoikeusuudistus on kuitenkin ollut jo valmistelussa pitkällä rikoslain uudistusta koskevan hallituksen esityksen antamisen aikaan, kun siitä annettu hallituksen esityskin on annettu jo vuonna 1993. Perusoikeusuudistusta ja rikoslain uudistusta on tehty yhtä aikaa. Siten perusoikeusuudistuksessa esillä olevat asiat ovat olleet lain valmistelijoiden ja säätäjien tietoisuudessa rikoslain uudistuksen yhteydessä.
” Kun mainittuna aikana Suomessa toimi peräkkäin kaksi pitkäaikaista ja poliittiselta pohjaltaan erilaista hallituskokoonpanoa, näyttää epätodennäköiseltä, että vuoto olisi peräisin valtioneuvoston piiristä.”
Osa asiakirjoista on varmasti nähtävillä vuosia valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa hoitaville ministereille.
Esim. Erkki Tuomioja oli ulkoministeri Vanhasen, Kataisen, Jäätteenmäen ja Stubbin hallituksissa. 2000 – 2007 ja 2011 – 2015. Tuomioja on suhtautunut erittäin kriittisesti tiedustelulakeihin jo asiakirjojen syntyaikoihin. Lisäksi on hyvä muistaa, että Tuomioja oli mukana jo Zavidovo-vuodossa.
Martin Scheinin vastaa kommentteihin
Kun blogikirjoitukseni julkaisemisesta on kulunut vuorokausi, kiitän kaikista kommenteista ja esitän joitakin lisänäkökohtia, pyrkimättä rikkaan keskustelun tyhjentävään kattamiseen, saati lopettamiseen.
Ensimmäinen huomioni liittyy rikoslain 12 luvun 7 §:n (turvallisuussalaisuuden paljastaminen). Vasta nyt ymmärrän, miksi eri ihmiset ovat lukeneet pykälän sanamuotoa niin eri tavoin, samalla vakuuttaen, että säännöksen sisältö olisi ”selvä”. Esimerkiksi yllä olevissa kommenteissa Nimimerkki J-P lainaa säännöstä ja sitten tuntuu pitävän selvänä, että lain ilmaus ”määrätty salassa pidettäväksi” viittaisi salassapitoleimoihin ja tarkoittaisi samaa kuin ”salaiseksi merkitty”. Näin tuntuu olettavan myös nimimerkki Eikka.
Näin ei ole. Tuomioistuimet määräävät asiakirjoja salaisiksi osana oikeudenkäyntiä (ks. laki oikeudenkäynnin julkisuudesta, 10 §). Sotilas- tai hallintoviranomaisilla ei ole tällaista toimivaltaa. Ne sen sijaan tulkitsevat lakia viranomaisten toiminnan julkisuudesta (ns. julkisuuslaki, ks. erityisesti 24 §) pyrkien arvioimaan, sisältääkö asiakirja sellaista, joka on mainitussa säännöksessä ”säädetty” salaiseksi. Salassapitoleimat ovat tapa ilmaista ao. arvion lopputulos. Ongelma syntyy siitä, että julkisuuslain mainittu säännös sisältää 34-kohtaisen luettelon asiakirjan sisältöön perustuvista kategorioista, joihin salaisuus voi perustua. Monet niistä ovat laaja-alaisia, ja monet sisältävät ehtolauseita kuten ”jos tiedon antaminen niistä aiheuttaisi vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille” tai ” jos tiedon antaminen niistä vaarantaisi kysymyksessä olevan eläin- tai kasvilajin tai alueen suojelun” tai ” jos tiedon antaminen niistä olisi vastoin julkisyhteisön etua työnantajana” jne.
Helsingin Sanomien tietovuotoasiaan liittyviä asiakirjoja ei ole ”määrätty salaisiksi”. Ne voivat kuulua rikoslain 12 luvun 7 §:n piiriin siksi että ne on säädetty salaisiksi julkisuuslain 24 §:n pitkässä luettelossa, sitä oikein soveltaen, tai siksi että tekijä (vuotaja) tietää, että niiden paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa.
Lähdesuojan osalta J-P on oikeassa siinä, ettei sitä ole vielä murrettu. Blogikirjoitukseni pääpointti onkin varoittaa siitä, että rikostutkinta ja valtiojohto ovat sananvapauden kannalta vaarallisella tiellä, jos päähuomio kohdistuu Hesarin menettelyyn ja järeät pakkokeinot halutaan ottaa käyttöön lähdesuojan murtamiseksi. Erityisen kotietsinnän kautta on jo takavarikoitu ja sinetöity aineistoa toimittajan kotoa, joten iso askel tuolla vaarallisella tiellä on jo otettu. Päärikos (itse vuoto) on kuitenkin selvitettävissä muilla keinoin.
Eikka puolestaan aivan oikein huomauttaa, että rikoslain 12 luvun esitöistä lainaamani viittaus sananvapauden ja muiden oikeusjärjestyksen yleisten periaatteiden kunnioittamisesta ei ole 7 §:n vaan 6 §:n (vakoilu) perusteluista. Halusin antaa esitöille tunnustusta siitä, ettei perusoikeuksia kokonaan sivuutettu, vaikka nykykatsannossa niille annettu huomio oli selvästi riittämätön ja eduskunnan perustuslakivaliokuntaa ei edes kuultu. Tässä suhteessa kirjoitukseni pääpointti oli, että rikoslain 12 luvun 7 §:ää ei tule sokeasti soveltaa sanamuotonsa perusteella, vaan asiaa on arvioitava myös perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen sananvapausnormien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön valossa.
Kirjoitukseni viimeinen alajakso vuodon lähteestä oli tarkoitettu havainnollistamaan, että päärikos on mahdollista selvittää aloittamalla ketjun toisesta päästä kuin Hesarista. Pysyn sanojeni takana, mutta en katso asiakseni sanoa enempää. Mielestäni Keskusrikospoliisilla on vastuu osoittaa, myös julkisesti, että itse vuotoa tutkitaan, sen sijaan että keskityttäisiin Hesarin lähdesuojan murtamiseen.
Vastaan tähän liittyen vielä Jessikka Aron Twitterissä (@JessikkaAro) esittämään kritiikkiin: ”Minusta tämä oli hyvin ristiriitainen ja logiikkarajoitteinen kirjoitus. Kepeä esimerkki: kirjoittajan mielestä poliisi ei saa missään nimessä murtaa lähdesuojaa, ja lähdesuoja on pyhä. Mutta kirjoittaja itse arvailee lähdettä, puutteellisin ja faktoiltaan rajoittunein tiedoin :)” Tuossa on sotkettu keskenään vuodon ”lähde” ja ”lähdesuoja”. On syvällekäyvä puuttuminen sananvapauteen, jos poliisi vaatii, rikosprosessuaalisten pakkokeinojen tarjoamin lihaksin, Hesarilta jutun pohjana käytettyä aineistoa ja tietolähteiden identifioimista. Sen sijaan on sananvapauden ja siihen sisältyvän tiedotusvälineiden lähdesuojan kannalta ongelmatonta, jos lehden lukija (esimerkiksi minä) päättelee julkaistuista kirjoituksista, mistä suunnasta poliisin kannattaisi etsiä asiakirjojen alkuperäistä vuotajaa.
Martin Scheinin
Pari sanaa edelleen.
Viitaten RL 12:7 pykälän määräyksiin, en katso että se yksin olisi se seikka joka määrittelee ennakolta asiakirjan salaisuuden rikkomista koskevan rikkeen tapahtuneen.
Mutta siihen kun lisää liitännäisenä 621/1999 6:10 (laki viranomaistoiminnan julkisuudesta, Salassapitovelvoitteet) kohdan jossa mainitaan salassa pidettäviksi:
”asiakirjat, jotka koskevat sotilastiedustelua, puolustusvoimien varustamista, kokoonpanoa, sijoitusta tai käyttöä taikka muuta sotilaallista maanpuolustusta taikka maanpuolustusta palvelevia keksintöjä, rakenteita, laitteita tai järjestelmiä taikka maanpuolustuksen kannalta muutoin merkityksellisiä kohteita taikka puolustusvalmiuteen varautumista, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua”
Nyt, tässä kohtaa tulee eteen kysymys siitä, kenellä on oikeus määritellä mikä on ”ilmeistä että tiedon antaminen ei vaaranna maanpuolustuksen etua”
Onko se Hesarilla? Tuskin. Luultavasti tämä kääntääkin oletetun todistustaakan Hesarille jonka siis pitää perustella miksi julkaistu tieto ei ole salassapidettävää ao. pykälän kautta tulkittuna.
Luultavasti tulee myös väitteitä siitä että ko. pykälä koskisi vain vuotajaa. Ja totta, pääosinhan se sitä koskeekin, mutta se vidaan myös, yhdessä RL 12:7 kanssa ulottaa koskemaan julkaisutoimintaa koska siinä annetaan tieto julkisuuteen.
No, sitten on kysymys siitä onko tieto sen kaltaista että se voisi vahingoittaa lain määrittämällä tavalla jotain puolustukselista toimintaa. Oma käsitykseni on, että kyllä. Ei tosin kovin paljoa mutta esimerkiksi niin, että vaikka on ollut tiedossa että sotilaalistakin tiedustelua täällä harjoitetaan, se että miten se tapahtuu on ollut ainakin allekirjoittaneelta peitettynä. Nyt, kiitos hesarin, minä ja monet muutkin sen tietävät.
Tiedustelua voidaan vahingoittaa myös julkisuuden aiheuttaman mahdollisen luottamuspulan kautta jolloin tietojen vaihto vaikeutuu ulkomaisten toimijoiden kanssa. Yksinkertaisesti: jos täällä ei pysy asiat piilossa, mitään tärkeää ei luovutetakaan tänne.
Nämö noin esimerkkinä, muitakin hak´nkaluksia varmasti on ollut, mutta tiedustelu saa niistä itse kertoa jos haluaa. Tuskimpa haluaa kumminkaan.
Ja vielä:
Tutkinnan pääpointti ei kohdistu sen enempää hesariin kuin vuotajaankaan. Niitä tutkitaan varsin tasavertaisesti. HS tosin haluaa tietoisesti luoda kuvan että vain ja ainoastaan heitä tutkitaan, mikä on ymmärrettävää asian osapuolelta. Tätä kutsutaan informaatiovaikuttamiseksi ja koska vaikuttajalla tässä tapauksessa on valtava media käytössään, ei ole ihme että tälläinen kuva syntyykin.
> Helsingin Sanomien tietovuotoasiaan liittyviä asiakirjoja ei ole ”määrätty salaisiksi”. Ne voivat kuulua rikoslain 12 luvun 7 §:n piiriin siksi että ne on säädetty salaisiksi julkisuuslain 24 §:n pitkässä luettelossa, sitä oikein soveltaen, tai siksi että tekijä (vuotaja) tietää, että niiden paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa.
Kai pitää olettaa, että salaisuudesta päättänyt virkamies on tehnyt päätöksensä lakia ”oikein soveltaen”. Jos luemme lakia näin (olen itse amatööri), hesari on kai syyllistynyt rikokseen. Jos paljastuu, että virkamies on leimannut asiakirjan väärin perustein, tämä voisi ehkä lieventää tuomiota, mutta periaatteessa siis salaisiksi leimattujen asiakirjojen osittainenkin julkistaminen on aina rikos. Hesari ei voi myöskään jälkikäteen jakaa asiakirjaa mielestään salaisiin ja ei-salaisiin osiin (puolustusvoimia konsultoimatta), ja sitten julkistaa ne ei-salaisina pitämänsä osat.
Mikä olisi professorin mielestä tilanne jos kyseisten dokumenttien katsotaan oikeudessa sisältäneen valtion turvallisuuteen liittyvää salassa pidettävää materiaalia ja se olisi todistettavasti vuotanut eteenpäin toimituksen huolimattomasta tietojen säilyttämisestä? Esim. hakkereiden tai toisen valtion tiedustelupalvelun tietoon? Onko toimitus jotenkin sellaisesta vastuussa?
Professori on erityisen huolissaan sananvapaudesta (joka on erityisen tärkeä) ja spekuloi paljon seurauksilla mutta ei spekuloi turvallisuuden uhkilla? Eikö niitä ole vai mielipide ohjaa kirjoituksen argumentteja? Luonnollista tietysti tämäkin.
Tiedustelupalveluiden tiedonkeruu on laajamittaista ja koostuu monenlaisista eri lähteistä (julkisista ja vähemmän julkisista) joista muodostetaan kokonaisuuksia. Näiden tietojen käytöstä päättävät sitten valtiolliset tahot ja tietojen käytön vaikutusmahdollisuuksia pohtivat.
Minusta olisi hyvä jos HS kuvaisi päätoimittajan mainitsemaa ”tiedot ovat turvallisesti hallussa” tapaa. Muut mediat voisi tätä ehkä selvittää ja kaivaa HS:n tapoja toimia mutta ei ole ainakaan vielä tulleet ulos tai olleet halukkaita kaivamaan suomen suurimman sanomalehden asioita? Herättää mielestäni kysymyksen riippumattomasta mediasta. Riippumaton media vai toisiaan tukeva sisäpiiri?
Kymmenen vuoden takaiset dokumentit voisivat olla kotoisin myös ulkoministeriöstä. Tulee jollain tavalla mieleen yhtäläisyyksiä Zavidovo-vuodon kanssa.
Mielestäni Harri Ohra-ahoa siteerattiin huonosti. Seurasin likkejä hesarin artikkeliin. Sekin oli jo otsikoitu harhaanjohtavasti. Artikkelin sisällön perusteella näytti siltä, että Ohra-aho sanoi jotain sen tapaista, että informatiivisen vuosikertomuksen laatiminen (muiden vastaavien organisaatioiden tapaan) olisi täysin mahdollista, mutta tämä vie/vaatii luonnollisesti resursseja, mm. siksi, että julkistettavaa tietoa pitää sanitoida.
Olisi toivottavaa, että Viestikoekeskuksen harjoittama/suunniteltu Suomen kansalaisten urkinta tulee avoimeen tutkintaan sen suuren merkityksen takia. Emme varmasti halua, että kehitymme samaan malliin, jossa suurvallat ovat kansalaisten rajattoman urkinnan osalta, jolle ei ole mitään kontrollia edes USAssa tai Englannissa.
Scheinin kirjoittaa: ”Ongelma syntyy siitä, että julkisuuslain mainittu säännös sisältää 34-kohtaisen luettelon asiakirjan sisältöön perustuvista kategorioista, joihin salaisuus voi perustua. Monet niistä ovat laaja-alaisia, ja monet sisältävät ehtolauseita kuten ”jos tiedon antaminen niistä aiheuttaisi vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille” tai ” jos tiedon antaminen niistä vaarantaisi kysymyksessä olevan eläin- tai kasvilajin tai alueen suojelun” tai ” jos tiedon antaminen niistä olisi vastoin julkisyhteisön etua työnantajana” jne.”
Jostakin syystä Scheinin antaa kuvan, jonka mukaan tuo julkisuuslain 24 §:n luettelo olisi jotenkin vaikeaselkoinen tai -tulkintainen. Kyseisen pykälän kohdassa 10 sanotaan seuraavasti: (Salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä:) ”asiakirjat, jotka koskevat sotilastiedustelua, puolustusvoimien varustamista, kokoonpanoa, sijoitusta tai käyttöä taikka muuta sotilaallista maanpuolustusta taikka maanpuolustusta palvelevia keksintöjä, rakenteita, laitteita tai järjestelmiä taikka maanpuolustuksen kannalta muutoin merkityksellisiä kohteita taikka puolustusvalmiuteen varautumista, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua”
Voisi kuvitella, että Scheininkin kokeneena juristina ymmärtää, että HS:n vuotamat asiakirjat ilmiselvästi koskevat julkisuuslain 24 §:n 10 kohdan luettelossa mainittuja asioita. Kun tuossa lopussa vielä todetaan, että ”jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua”, sanamuoto pitää lähtökohtaisena tilanteena sitä, että tuossa kohdassa mainittuihin aihepiireihin kuuluvat asiakirjat lähtökohtaisesti ovat salaisia ja vain poikkeuksellisesti julkisia. Ja julkisia ne ovat vain silloin, kun on ilmeistä, ettei tiedon antaminen niistä vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua. Siis jo pelkkä mahdollisuus siihen, että tiedon antaminen voisi vahingoittaa tai vaarantaa maanpuolustuksen etua johtaa siihen, että asiakirjat ovat salaisia.
Kun 24 §:n 10 kohdan ilmaus on noin selkeä, ei liene epäselvää siitä, että kyseiset asiakirjat on säädetty salaisiksi ja vain poikkeustapauksissa jotkin niistä voisivat olla julkisia. Siksi Scheininin pyrkimys tehdä asiasta jotenkin kiistanalainen tai jopa kohtuuton on mielestäni ylilyönti. Sananvapaus ja lehdistön vapaus ovat tärkeitä, kuten perusoikeudetkin, mutta lainsäätäjä on harkinnut niihin rajoituksia muiden tärkeiden intressien vuoksi. Siksi tätä keissiä tulee tarkastella monipuolisemmin kuin vain sananvapauden, lehdistön vapauden tai perusoikeuksien näkökulmasta, vaikka olisikin näihin erikoistunut spesialisti.
Loppujen lopuksi Suomen ulkoisen turvallisuuden turvaamisen päämääränä on huolehtia, että meillä on jatkossakin itsenäinen, vapaa ja demokraattinen yhteiskunta, jossa voimme turvata sananvapauden, lehdistön vapauden ja yksilöiden perusoikeudet.
Martin Scheinin vastaa uusiin kommentteihin:
Toivotan kaikille blogin lukijoille hyvää alkanutta vuotta ja vastaan lyhyesti kirjoitukseni synnyttämiin uusiin kommentteihin.
Nimimerkki J-P ei tyytynyt ensimmäiseen vastaukseeni ja lainaa nyt julkisuuslain 24 §:n 10 kohdan säännöstä, jonka mukaan salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä,
”10) asiakirjat, jotka koskevat sotilastiedustelua, puolustusvoimien varustamista, kokoonpanoa, sijoitusta tai käyttöä taikka muuta sotilaallista maanpuolustusta taikka maanpuolustusta palvelevia keksintöjä, rakenteita, laitteita tai järjestelmiä taikka maanpuolustuksen kannalta muutoin merkityksellisiä kohteita taikka puolustusvalmiuteen varautumista, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua;”
Kuten J-P huomauttaa, pykälän pitkän luettelon tässä nimenomaisessa kohdassa ehtolause on muotoiltu negatiivisesti, tarkoittaen että asiakirjat, jotka ”koskevat sotilastiedustelua”, ovat salassa pidettäviä, ”jollei ole ilmeistä” ettei tietojen antaminen niistä aiheuta laissa tarkoitettua vahinkoa. On sinänsä hyvä kysymys, kuka arvioi tuon ilmeisyyden. Viime kädessä se voi olla vain tuomioistuin, joko asiakirjapyyntöä koskevassa hallintolainkäytöllisessä prosessissa taikka rikosasiassa. Omasta näkökulmastani korostan, että ratkaiseva tulkintavalta ei voi olla sotilastiedustelulla itsellään tai ylipäätään puolustushallinnolla. Rikosasiassa syyttäjän tulee näyttää rikos toteen, joten ehdon negatiivinen muotoilu ei itsessään voi tarkoittaa, että todistustaakka olisi siirtynyt syytetylle. Syyttömyysolettama on voimassa, ja relevantti argumentti syytetyn puolelta voi olla esimerkiksi, että vuotaja on oman asiantuntemuksensa perusteella osannut arvioida, syntyykö tiettyjen tietojen antamisesta tai julkaisemisesta todellista vahinkoa. Kannattaa muistaa, ettei salaisiksi merkittyjen asiakirjojen jakelulistalla ole mitä tahansa tumpeloita vaan ainoastaan henkilöitä, joilla on hyvä asiantuntemus Suomen turvallisuuteen liittyvissä asioissa.
Myös nimimerkki Eikka puuttui samaan asiaan. Totta kai sotilastiedustelun asiakirjat ”koskevat sotilastiedustelua” mistä seuraisi, että joka ikinen sana sen joka ikisessä asiakirjassa olisi ”säädetty” salaiseksi. Mielestäni julkisuuslain 34-kohtaista luetteloa ei voi tulkita tuosta lähtökohdasta. Eri kohtien ehtolauseet on otettava vakavasti, niin että niiden positiivisesta tai negatiivisesta sanamuodosta riippumatta ulkopuoliselle arvioijalle – tuomioistuimelle – jää mielekäs ja demokraattisen yhteiskunnan avoimuus- ja sananvapauskäsitysten kanssa yhteensopiva lakiin perustuva harkinta- ja tulkintavalta.
Tämä on vastaukseni myös Juho Laatulle samassa asiassa. Hänen toinen pointtinsa oli, siteerasinko sotilastiedustelun päällikkö Harri Ohra-ahoa huonosti. Mielestäni en. Ohra-ahon asemaan kuuluu pyytää lisää resursseja omalle yksikölleen, jotta se voisi vastata yhteiskunnan haasteisiin mm. suuremmasta avoimuudesta, mikä edellyttäisi kapasiteettia ”sanitoida” asiakirjoja niin, että vahinkoa aiheuttamatta luodaan nykyistä paremmat edellytykset julkiselle keskustelulle. Mutta hänen asemaansa ei – minun mielestäni – kuulu korostaa, että lisävoimavarat eivät saisi tulla puolustushallinnon sisäisenä siirtona. Tuon asian arviointi kuuluu eduskunnalle ja valtioneuvostolle.
Nimimerkki Samin esiin nostama kysymys Hesarin toimituksellisen aineiston tietoturvan tasosta ei suoraan liity jo tapahtuneeseen vuotoon, mutta on tietenkin sinänsä kiinnostava. Pidän itse uskottavana, että juuri lähdesuojan tiedostetun tärkeyden takia tietoturva on nykyisin parempi tiedotusvälineiden toimituksissa kuin monissa valtion viranomaisissa.
Martin Scheinin
Kiitos Martin kommentista.
Minusta nyt tapahtuneet toimintatavat eivät viittaa siihen, että turvallisuus olisi hyvin hoidettu vaan on luotettu ennemmin siihen, että lähdesuoja on pyhä ja ikäänkuin se jotenkin toisi turvan toimituksen tiedoille. En toki tiedä missä muodossa nämä salaiset materiaalit ovat, miten niitä on säilytetty tai miten niitä on käsitelty.
Kuitenkin, jos toimittaja vasaroi tietokoneensa ja sytyttää tulipalon kotonansa, niin minusta on perusteltua väittää, että toimittaja ei ole kovinkaan valmistautunut tietoturvaan. Joko hän a) ei luota tietokoneensa suojauksiin b) ei tiedä onko sellaisesta c) ei ole vahvasti suojannut tiedostojaan d) jotain muuta?
Jos taas vasarointi oli todella tarpeen niin tiedot olivat vaarassa. Lähdetiedot huonosti säilytetty -> onko hakkeroitu jonkun muun toimijan toimesta? Vuotaja / lähdehenkilöt olisi silloin otollisia kiristykselle.
Minusta tämä ei siten ole uskottavaa toimintaa tietoturvan osalta. Ja pohdin nyt mihin oletuksesi perustuu?
Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 10 kohdan sanamuodon ja tulkintakäytännön (ks. https://yle.fi/uutiset/3-5781525) perusteella edellytykset sotilastiedustelua koskevien tietojen salassapidolle näyttäisivät täyttyvän varsin helposti. Turvallisuussalaisuuden paljastumisen tunnusmerkistössä edellytetään kuitenkin julkistamisen olevan myös oikeudetonta. Tuon edellytyksen täyttymistä arvioitaessa on otettava huomioon myös sananvapauteen liittyvät näkökohdat.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännöstä ei löytyne suoraan vastaavaa tapausta. EIT:n suuren jaoston asiassa Stoll v. Sveitsi antamasta tuomiosta (http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-83870) voi kuitenkin saada johtoa siitä, miten ihmisoikeustuomioistuin mahdollisesti arvioisi asiaa. Tuossakin tapauksessa oli kyse viranomaisten asiakirjoihin sisältyvien, valtion etujen suojelemiseksi salassa pidettyjen tietojen julkaisemisesta tiedotusvälineissä ja siihen puuttumisen oikeasuhtaisuudesta sananvapauden kannalta. Arvioidessaan sitä, oliko sanavapauteen puuttuminen välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa, EIT kiinnitti huomiota (tuomion kohta 130) siihen, olivatko tiedot omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa valtion eduille (capable of causing “considerable damage” to the country’s interests). EIT kiinnitti lisäksi huomiota muun muassa tiedon julkistamisen merkitykseen julkisen keskustelun kannalta, tietojen hankkimistapaan sekä julkaistujen tietojen esittämistapaan (EIT piti julkaistuja kirjoituksia harhaanjohtavina ja skandaalinhakuisina. EIT:n ratkaisuun on tältä osin kohdistettu runsaasti arvostelua, jossa mainitun kriteerin merkitys on kyseenalaistettu.) EIT:n tuomiosta ilmenevillä kriteereillä arvioituna HS:n toimittajan tuomitseminen turvallisuussalaisuuden paljastamisesta olisi aika kyseenalaista sananvapauden kannalta.
Mielestäni Scheinin kirjoittaa edelleen epätarkasti ja aivan kuin hämärtää julkisuuslain 24 §:n 10 kohdan merkitystä niputtaessaan pykälän kaikki 34 kohtaa samaan nippuun.
Scheinin kirjoittaa: ”Totta kai sotilastiedustelun asiakirjat ”koskevat sotilastiedustelua” mistä seuraisi, että joka ikinen sana sen joka ikisessä asiakirjassa olisi ”säädetty” salaiseksi. Mielestäni julkisuuslain 34-kohtaista luetteloa ei voi tulkita tuosta lähtökohdasta. Eri kohtien ehtolauseet on otettava vakavasti, niin että niiden positiivisesta tai negatiivisesta sanamuodosta riippumatta ulkopuoliselle arvioijalle – tuomioistuimelle – jää mielekäs ja demokraattisen yhteiskunnan avoimuus- ja sananvapauskäsitysten kanssa yhteensopiva lakiin perustuva harkinta- ja tulkintavalta.”
Kuten Sceinin mainitsee, koko julkisuuslain 24 §:n 34-kohtaista luetteloa ei voida tulkita tuosta lähtökohdasta. Kuitenkin nuo 34 kohtaa on selkeästi ryhmitelty ja niissä on selkeästi kirjoitetut vahinkoedellytyslausekkeet. Myös lain 17 §:n toinen momentti antaa osviittaa siihen, kuinka tuon luettelon eri kohtiin tulee suhtautua: ”Asiakirjasalaisuutta koskevia säännöksiä sovellettaessa on lisäksi otettava huomioon, onko asiakirjan salassapitovelvollisuus riippumaton asiakirjan antamisesta johtuvista tapauskohtaisista vaikutuksista (vahinkoedellytyslausekkeeton salassapitosäännös) vai määräytyykö julkisuus asiakirjan antamisesta johtuvien haitallisten vaikutusten perusteella (julkisuusolettamaan perustuva salassapitosäännös) vai edellyttääkö julkisuus sitä, ettei tiedon antamisesta ilmeisesti aiheudu haitallisia vaikutuksia (salassapito-olettamaan perustuva salassapitosäännös).”
Lakia koskevassa hallituksen esityksessä on todettu tässä tapauksessa kyseessä olevasta 24 §:n 10 kohdasta seuraavasti: ”Kohdassa on vahinkoedellytyslauseke, jonka mukaan olettamana olisi asiakirjojen salassapito.” Kyseinen kohta on siis salassapito-olettamaan perustuva salassapitosäännös. Siksi asiakirjaa ei tarvitse lähteä tutkimaan sana sanalta, kuten Scheinin kärjistää. Se on lähtökohtaisesti salainen. Asiakirjan tai sen osan julkistaminen edellyttäisi, että olisi ilmiselvää, lakitermein ilmeistä, että julkistaminen ei voisi vahingoittaa tai vaarantaa maanpuolustuksen etua. Jos siis pienikin epäilys olisi maanpuolustuksen edun vaarantamisesta tai vahingoittamisesta, asiakirjaa tai osaa siitä ei saa julkistaa.
Valtioneuvoston asetuksessa tietoturvallisuudesta valtionhallinnossa annetaan tarkempaa ohjeistusta salassa pidettävien asiakirjojen käsittelystä ja merkinnästä. Sen 11 §:n 1 momentissa säädetään: ”Jos asiakirjan tai siihen sisältyvän tiedon oikeudeton paljastuminen tai oikeudeton käyttö voi aiheuttaa vahinkoa kansainvälisille suhteille, valtion turvallisuudelle, maanpuolustukselle tai muulle yleiselle edulle viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 2 ja 7–10 kohdassa tarkoitetulla tavalla, salassa pidettävän asiakirjan suojaustasoa koskevan merkinnän yhteyteen tai sen sijasta voidaan tehdä erityinen turvallisuusluokitusmerkintä.” Edelleen 3 momentissa säädetään: ”Turvallisuusluokitusmerkintää ei saa käyttää muissa kuin 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa, ellei merkinnän tekeminen ole tarpeen kansainvälisen tietoturvallisuusvelvoitteen toteuttamiseksi tai asiakirja muutoin liity kansainväliseen yhteistyöhön.”
Saman asetuksen 9 §:ssä säädetään asiakirjojen suojaustasoista:
”1) suojaustaso I, jos asiakirjaan sisältyvän salassa pidettävän tiedon oikeudeton paljastuminen tai oikeudeton käyttö voi aiheuttaa erityisen suurta vahinkoa salassapitosäännöksessä tarkoitetulle yleiselle edulle;
2) suojaustaso II, jos asiakirjaan sisältyvän salassa pidettävän tiedon oikeudeton paljastuminen tai oikeudeton käyttö voi aiheuttaa merkittävää vahinkoa salassapitosäännöksessä tarkoitetulle yleiselle edulle;”
Kun oletuksena tulee olla viranomaisten lain ja asetusten mukainen toiminta, ei kenellekään varmaan ole epäselvää, että edellä asetuksen mukaisella tavalla suojausluokkaan I ja II luokitellut ja asianmukaisesti turvallisuusluokitusmerkityt asiakirjat täyttävät julkisuuslain 24 §:n 10 kohdan edellytykset.
Mikäli joku olisi perustellustikin sitä mieltä, että viranomainen on väärin perustein luokitellut asiakirjoja salaisiksi tai erittäin salaisiksi, hänellä tai vaikkapa Helsingin Sanomilla olisi lain mukaiset keinot kiistää turvaluokitus ja käynnistää asiasta erillinen prosessi.
Lisäksi Scheinin vastatessaan J-P:lle kirjoittaa: ”Kuten J-P huomauttaa, pykälän pitkän luettelon tässä nimenomaisessa kohdassa ehtolause on muotoiltu negatiivisesti, tarkoittaen että asiakirjat, jotka ”koskevat sotilastiedustelua”, ovat salassa pidettäviä, ”jollei ole ilmeistä” ettei tietojen antaminen niistä aiheuta laissa tarkoitettua vahinkoa. On sinänsä hyvä kysymys, kuka arvioi tuon ilmeisyyden. Viime kädessä se voi olla vain tuomioistuin, joko asiakirjapyyntöä koskevassa hallintolainkäytöllisessä prosessissa taikka rikosasiassa. Omasta näkökulmastani korostan, että ratkaiseva tulkintavalta ei voi olla sotilastiedustelulla itsellään tai ylipäätään puolustushallinnolla. Rikosasiassa syyttäjän tulee näyttää rikos toteen, joten ehdon negatiivinen muotoilu ei itsessään voi tarkoittaa, että todistustaakka olisi siirtynyt syytetylle. Syyttömyysolettama on voimassa, ja relevantti argumentti syytetyn puolelta voi olla esimerkiksi, että vuotaja on oman asiantuntemuksensa perusteella osannut arvioida, syntyykö tiettyjen tietojen antamisesta tai julkaisemisesta todellista vahinkoa. Kannattaa muistaa, ettei salaisiksi merkittyjen asiakirjojen jakelulistalla ole mitä tahansa tumpeloita vaan ainoastaan henkilöitä, joilla on hyvä asiantuntemus Suomen turvallisuuteen liittyvissä asioissa.”
Mielestäni Scheininin kirjoittama tulkinta johtaisi melkoisiin johtopäätöksiin ja oman käden oikeuteen.
Jos ottaisimme rinnalle vaikkapa tieliikennelain 18 §:n säädöksen ohituskiellosta. Pykälässä kielletään ohitus, johon käytetään vastaan tulevan liikenteen puolta muun muassa näkyvyyden ollessa mäenharjan tai kaarteen vuoksi tai muusta syystä turvalliseen ohitukseen riittämätön tai jollei ohitukseen käytettävä ajokaista ole riittävän pitkälti vapaa ja esteetön turvalliseen ohitukseen. Tällaisiin kohtiin viranomainen on usein laittanut ohituskieltomerkin tai vähintään tiemerkinnän. Ohitus voi olla kielletty vaikka kieltomerkkiä tai tiemerkintää ei ole, mikäli olosuhteet ovat sellaiset, että kuljettaja ei voi varmistautua ettei ohitus aiheuta vaaraa. Ymmärrämme, että ohitus on kielletty ainakin silloin kun ohituskieltomerkki tai tiemerkintä on asetettu.
Jos noudattaisimme Scheininin tulkintaa, antaisi se kenelle tahansa autoilijalle ja erityisesti liikenneopettajalle tai jollekin muulle tieliikenteen turvallisuuden asiantuntijalle oikeuden arvioida, että nyt viranomaiset ovat asettaneet ohituskieltomerkin sellaiseen paikkaan, jossa sille ei hänen arvionsa mukaan olisi tarvetta ja päättäisi olla noudattamatta kieltomerkkiä. Syyttömyysolettama olisi voimassa ja käräjillä käytäisiin keskustelua siitä, oliko hänen arvionsa ohituskieltomerkin aiheellisuudesta oikeampi kuin viranomaisen, joka sen oli siihen asettanut. Ja onko poliisilla ollut oikeutta puhkoa piikkimatolla hänen autonsa renkaat, kun hän on yrittänyt paeta ettei jää kiinni (vrt erityinen kotietsintä).
Eikö oikea tapa tuollaiselle asiantuntijalle ole yrittää saada viranomaista poistamaan ohituskieltomerkki. En pidä kovin todennäköisenä, että tuomioistuin toteaisi, että syytetty on oikeassa ja kieltomerkki väärässä paikassa. Sen sijaan jos kieltomerkkiä ei olisi, syytetyllä ja hänen asiantuntemuksellaan voisi olla enemmänkin merkitystä asian tulkinnassa.
Edellä lainatussa vastauksessa J-P:lle Scheinin pitää mahdollisen turvallisuussalaisuuden julkistamisesta syytetyn mahdollisena argumenttina sitä, että ”vuotaja on oman asiantuntemuksensa perusteella osannut arvioida, syntyykö tiettyjen tietojen antamisesta tai julkaisemisesta todellista vahinkoa.” Kyseisen lainkohdan perusteella ei riitä se, että kyseisen henkilön arvion mukaan vahinkoa ei synny. Lainkohta edellyttää, että täytyy olla ilmeistä, että tiedon antaminen ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua.
Jos HS olisi halunnut toimia oikein, he olisivat voineet tehdä kohujuttunsa vuodoista ryhtymättä itse vuotajaksi tai turvallisuussalaisuuden paljastajaksi. Halutessaan heillä olisi ollut myös mahdollisuus riitauttaa asiakirjojen salaamispäätökset.
Itsekin myöskin näkisin tilanteen Eikan tavoin:
Julkisuuslain 24 §:n 10 kohta säätää lähtökohtaisesti siinä luetellut asikirjat salaisiksi. Hallituksen esityksessä (HE 30/1998) asia ilmaistaan näin:
”Jos vahinkoedellytyslauseke sen sijaan edellyttää olevan ilmeistä, ettei tiedon antamisesta aiheudu haittaa suojattaville eduille, olettamana on asiakirjan salassapito.”
Näin salassa pidettäväksi säädetyt asiakirjat mielestäni vertautuvat tuohon Eikan esittämään ohituskielto-esimerkkiin. Mikäli epäilee viranomaisen asettamaa ohituskieltoa aiheettomaksi, tulee se käsitellä muutoin kuin rikkomalla kyseistä ohituskieltoa. Näin ollen esim ohituskielto-liikennemerkki vertautuu asiakirjan salassapito-leimaan. Eli jos on aiheellista epäillä salassapidon aiheellisuutta, asia tulisi käsitellä muutoin kuin julkaisemalla ko. asiakirja. Eri asia olisi, jos saa käsiinsä asiakirjan, jossa ei olisi salassapito-merkintää, jolloin kysymyksen tulee oma harkinta – kuten maantiellä, jossa ei ole erikseen liikennemerkein/tiemaalauksin/tms viranomainen määritellyt ohituskieltoa.
Se, että onko julkisuuteen saatetuissa salaisiksi säädetyissä asiakirjoissa todellisuudessa jotain sellaista, joka vaarantaa tai vahingoittaa maanpuolustuksen etua, ei nähdäkseni ole tässä relevantti kysymys. Ensinnäkin kyseinen JulkL 24 §:n 10 kohta ei anna mahdollisuutta tällaiseen harkintaan, ja toisekseen kompetenssi tämmöiseen harkintaan lienee vain sillä rajatulla piirillä, joka kyseisten asiakirjojen kanssa on ylipäätään tekemisissä.
Mikäli epäilee salauksen mielekkyyttä, niin asian tietysti voi saattaa esim tuomioistuimen harkintaan, jolloin asiaan saadaan selvyys tavalla, joka sopii demokraattiseen ja laillisutta kunnioittavaan yhteiskuntaan.
On myös huomattava, että joskus jopa tieto jonkin asiakirjan olemassa olosta voi vaarantaa tai vahingoittaa sitä etua, jota salauksella pyritään suojaamaan. Esimerkiksi tieto jonkin henkilön hoitojaksosta psykiatrisessa vankisairaalassa voisi olla tällainen tieto; vaikka itse sairauskertomus olisi ja pysyisi salassa, niin pelkkä tieto asiasta voi olla henkilöä stigmatisoiva.
Muistetaan myös tiedustelun omalaatuinen maailmansa: siellä pienikin, täysin olemattomalta vaikuttava tiedonripe voi olla se puuttuva palanen vastapuolen palapelissä. Unohtamatta sitä, että siinä maailmassa tärkein asia on luottamus. Lehdistön kannattaisi pitää tämä mielessään julkaistessaan salaiseksi säädettyä materiaalia; sananvapauden puolustajana ja avoimen yhteiskunnan puolesta liputtajana kuitenkin soisin median paljastavan sellaisia asiakirjoja, joissa viranomainen toimii törkeästi alamaistensa etua vastaan.
Sellaistahan tässä tapauksessa ei ollut.
Scheinin mainitsi uhkailijana nimimerkin Tapio Eeva. Tunnen Tapio Eevan maanpuolustuskurssilta. Ehkä joku on anastanut hänen nimensä nimimerkikseen?