Viimeiset viikot lähes kaiken on toisteltu olevan poikkeuksellista. Tämä on kuitenkin oikeastaan aivan normaalia, sillä etenemme kohti yhä syvempää poikkeustilaa. Olemme matkalla yhä lähemmäksi maailmaa, johon Carl Schmittin kuulu lausuhdus ”suvereeni on se, joka päättää poikkeuksesta” viittaa.
Matkan aikana olemme jo silloin tällöin nähneet vilahduksia suvereenin takinliepeistä, vaikka emme hänestä tai siitä kunnolla saakaan otetta. Suvereeni on tavallaan yhtä aikaa kaikkialla ja ei-missään ottaessaan hetkellisesti tartuntautilääkärin, valtiosääntöprofessorin, ministerin, kansanedustajan, tasavallan presidentin tai oikeastaan aivan kenen hyvänsä hahmon.
Poikkeustiloja on erilaisia. Tuomas Nevanlinna kysyi hiljan julkaisemassaan oivallisessa poikkeustilan olemusta ruotineessa kirjoituksessaan: ”mikä poikkeustilan muoto sitten [nyt Suomessa] on kyseessä?” Hän vastasi omaan kysymykseensä: ”Jäljelle jää melko lailla perinteinen väliaikainen hätätila.”
Hänen näkemykseensä voi yhtyä. Vaaleilla valittu toimintakykyinen eduskunta on säilyttänyt asemansa ylimpänä valtioelimenä, valtioneuvoston tarmokas toiminta suuntautuu koronavirusepidemian torjuntaan ja hillitsemiseen. Niin kauan kun pysyttelemme ainakin jossakin määrin perinteisen väliaikaisen hätätilan puolella eli ikään kuin porstuan puolella aidosta schmittiläisestä poikkeustilasta ja pidämme sinne johtavan oven säpissä, poikkeuksesta päättävä suvereeni liikkuu lähinnä varjoissa.
Tässä kirjoituksessa yritän hahmotella kuluneiden viikkojen valtiosääntöoikeudellisesti merkityksellisten tapahtumien kautta, millainen tämä väliaikainen hätätilamme on.
Vuodenvaihteen normaalitilasta alkanut matkamme on kulkenut tähän mennessä kolmen erilaisen poikkeustilan tason läpi. Nämä kaikki edustavat Nevanlinnan tarkoittamaa perinteistä väliaikaista hätätilaa, vaikkakin niistä kaikista on omia murtumiaan myös muunlaisen poikkeustilan suuntaan. Oikeastaan elämme parhaillaan yht’aikaa näillä kaikilla kolmella poikkeustilan tasolla. Kurkkaan niihin seuraavaksi tarkemmin.
Poikkeustilan ensimmäinen taso: hallinto-oikeudellisesti jäsentyvä pienoishätätila
Poikkeustilan ensimmäinen oikeudellinen taso on tarkasti rajattu pienoishätätila. Tälle tasolle saavuttiin helmikuun puolivälissä, kun valtioneuvosto lisäsi koronaviruksen asetuksella yleisvaarallisten tartuntatautien listalle. Tämä loi oikeudellisesti maahan pienoishätätilan aktivoidessaan viranomaisten käyttöön tartuntatautilain mukaiset laajat toimivaltuudet. Vaikka ne sallivat hyvin pitkälle meneviä rajoituksia ihmisten perus- ja ihmisoikeuksiin sekä keskittävät paikallisille ja alueellisille viranomaisille sekä lääkäreille merkittävää harkintavaltaa, tartuntatautilaki on aikanaan hyväksytty eduskunnassa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunta on hyväksynyt, että kaikki sen mahdollistamat toimenpiteet mahtuvan perusoikeuksien normaalien rajoitusedellytysten piiriin: koulujen ja asuntojen sulkeminen, ihmisten eristäminen tai karanteeniin asettaminen jopa ulkopuolelta lukittuun tilaan, elinkeinotoimintaan puuttuminen tavaroita hävittämällä ja niin edelleen.
Kyse on sellaisista toimista, joita ei ilman tarkasti rajatun pienoishätätilan asettamaa välttämättömyyttä hyväksyttäisi missään nimessä. Koska tartuntatautilain mukaiset toimenpiteet on katsottu hyväksyttäviksi perusoikeusrajoituksiksi, pienoishätätila ei oikeastaan kytke valtiosääntöoikeudellisesti oikeusvaltiosta vielä mitään normaaliolojen perustuslakikontrollin turvamekanismeja pois. Pienoishätätilan puitteissa toimiminen jäsentyy siten pikemminkin hallinto-oikeudelliseksi kuin valtiosääntöoikeudelliseksi kysymykseksi. Tällä hetkellä käytössä olevista toimista tälle tasolle sijoittuu niin koulujen sulkeminen kuin erilaiset karanteeni- ja eristystoimet mukaan lukien maahan saapuvien lentomatkustajien karanteenit siltä osin, kun kysymys on muustakin kuin vain suosituksista.
On kuitenkin syytä huomata, että oikeastaan jo ennen pienoishätätilaa oli maassa kuitenkin nähty suvereenin takinliepeiden heilahtavan poikkeusolojen schmittiläisessä merkityksessä. Kuten tarkkasilmäisimmät huomaisivat ja pitkämuistisimmat muistavat, Lapissa ryhdyttiin koronavirukseen liittyneisiin karanteenitoimiin tartuntatautilääkärin päätöksellä jo ennen koronaviruksen julistamista asetuksella yleisvaaralliseksi tartuntaudiksi eli ennen pienoishätätilaan siirtymistä. Suvereeni on se, joka päättää poikkeuksesta. Tässä kohtaa suvereeni oli tartuntatautilääkäri, joka omine toimivaltuuksineen julisti pienoishätätilan eli otti tartuntatautilain mukaiset pakkotoimet käyttöön. Hän ei toki toiminut yksin vaan valtioneuvoston vähintään hiljaisella suostumuksella eikä hän astunut lain ulkopuolelle, sillä laki oli suonut yksityiskohtiin tässä menemättä toimivallan pienoishätätilan ennakolliseen julistamiseen hänelle ja oikeastaan vain hänelle.
Koska eduskunta on koolla ja toimintakykyinen, tälle tasolle kuuluvaa sääntelyä olisi periaatteessa mahdollista muuttaa, täydentää ja kumota milloin vain tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Nopeimmillaan siihen menee noin kolme päivää. Tälle tasolle kuuluvaan sääntelyyn ei ole kuitenkaan toistaiseksi koskettu. Valtioneuvosto siirtyi sen muuttamisen sijaan suoraan poikkeustilan toiselle tasolle eikä se ole tämän siirron tehtyään palannut ainakaan toistaiseksi ensimmäisen tason sääntelyn kehittämiseen. Tällä siirrolla sisällöllinen perustuslakikontrolli kytkettiin käytännössä pitkälti pois ja siirryttiin pääosin vain muodolliseen perustuslakikontrolliin.
Poikkeustilan toinen taso: valtiosääntöoikeudellisesti jäsentyvä varsinainen hätätila
Poikkeustilan toisella tasolla, jota voi kutsua varsinaiseksi hätätilaksi, siirrytään hallinto-oikeuden maailmasta valtiosääntöoikeuden maailmaan. Normaalitilassa luotua poikkeusolojen sääntelyä ei enää vain sovelleta vaan sitä myös luodaan poikkeusolojen aikana. Tälle tasolle siirryttiin Suomessa noin kaksi viikkoa sitten, kun valtioneuvosto yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa totesi maassa vallitsevan valmiuslain 3 §:ssä tarkoitetut poikkeusolot niin tartuntatauti- kuin talousperusteella (3 §:n kohdat 5 ja 3). Valtioneuvosto on tämän jälkeen antanut valmiuslain käyttöönottoasetuksia vain tartuntautiperusteella (kohta 5).
Aikanaan poikkeuslakina (eli rajattuja poikkeuksia perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään sekä muutoinkin perustuslain mukaiseen oikeusvaltion toimintaan tekevänä säädöksenä) säädettyyn valmiuslakiin on ennalta ohjelmoitu poikkeusoloissa sovellettavaksi erilaisia toimivaltuuksia. Ne on kuvattu valmiuslain II osassa yleispiirteisesti, sillä valmiuslain tarkoituksena on mahdollistaa valtioneuvostolle laaja toimivalta antaa eduskunnan sen käyttöön poikkeusolojen vallitessa käyttöönottoasetuksella luovuttamien II osan toimivaltuuksien puitteissa nopeasti sellaista uutta sääntelyä, jota normaalioloissa antaisi eduskunta.
Samalla valmiuslaki antaa, kun se katsotaan välttämättömäksi, mahdollisuuden sivuuttaa normaalit perusoikeuksien rajoituksia koskevat opit, jolloin perusoikeuksista voidaan tarvittaessa poiketa aina ihmisoikeusvelvoitteiden asettamaan vähimmäistasoon saakka – ns. hätätilailmoituksen kautta jopa tätä pidemmälle eli ns. kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän tunnistaman hätätila-ajan vähimmäistasoon saakka. Samalla pitäisi kuitenkin myös huomioida, että eräät ihmisoikeusvelvoitteet edellyttävät haavoittuvien ryhmien erityistä suojaamista juuri poikkeusoloissa.
Perustuslakiblogissa on keskusteltu siitä missä määrin tässä yhteydessä on mahdollista säilyttää sisällöllistä normikontrollia tai normaaliolojen perusoikeusrajoituksia koskevia oppeja. Toisin sanoen on keskusteltu siitä, kuinka jyrkkä poikkeustilan ensimmäisen ja toisen tason välinen raja on. Kuluneiden kahden viikon aikana on valmiuslain käyttöönotto- ja soveltamisasetusten perustuslakikontrollin yhteydessä selvinnyt, että raja on jyrkkä. Valmiuslain maailmassa sisällöllinen normikontrolli on oikeastaan kytketty pois, sillä uudistetun perustuslain 23 §:n on katsottu mahdollistavan eräänlaisena saranana siirtymisen suoraan perusoikeuspoikkeusten välttämättömyyden ja oikeasuhtaisuuden arviointiin kulkematta ensin perusoikeusrajoitusten arvioinnin kautta. Toistaiseksi ihmisoikeusvelvoitteiden täyttymisen kontrollointi on myös pääosin sysätty valtioneuvoston valmiuslain nojalla antamien asetusten toimeenpanon valvonnan harteille.
Poikkeustilan toisella tasolla korostuu siis muodollinen perustuslakikontrolli, josta perustuslakivaliokunta on pitänyt kunnioitettavan tiukasti kiinni. Se on useita kertoja nuhdellut valtioneuvostoa varaslähdöstä: lääkemarkkinoita koskeva käyttöönottoasetus annettiin turhaan kiireellisenä, ensimmäiset soveltamisasetukset annettiin aiemmin kuin olisi saanut, ensimmäinen työvelvoitteen käyttöönottoasetus annettiin vajaana, liikkumisrajoituksia koskenut asetus annettiin aluksi valmiuslain järjestelmälle vieraana ns. hybridiasetuksena. Se palautti myös liian epätäsmällisesti muotoillun kouluja ja oppilaitoksia koskeneen soveltamisasetuksen uudelleen kirjoitettavaksi.
Helsingin Sanomissa on pohdittu, että jo ennen poikkeusoloja maata vaivanneet lainvalmistelun ongelmat heijastuvat nyt poikkeusolojen sääntelyyn. Tässä yhteydessä on keskusteltu siitä, olisiko valtioneuvoston toiminnan ennakollista valvontaa syytä vahvistaa, jotta perustuslakivaliokunnan ei tarvitsisi lähettää valtioneuvostoa kaiken kiireen keskellä suotta muotovirheistä sakkokierrokselle.
Perustuslakiin on ohjelmoitu tällaisia tilanteita varten jo valmiiksi varmistusmekanismi, sillä perustuslain 111 §:n mukaan eduskunnan oikeusasiamiehellä on oikeus olla läsnä valtioneuvoston istunnoissa. Olisiko aika aktivoida tämä mekanismi? Ainakaan sen aktivoinnilla ei menetetä mitään, mutta sen avulla voidaan saada kaiken kiireen keskelle ylimääräinen oikeusvaltiosta ja samalla valtioneuvoston toiminnan tehokkuudesta huolehtiva silmäpari.
Tällä poikkeustilan toisella tasolla eli valmiuslain soveltamisen yhteydessä valtioneuvoston työkalupakkiin on jo siirretty lukuisia poikkeusolojen työkaluja terveydenhuoltohenkilöstön työvelvoitteesta koulujen ja oppilaitosten toiminnan uudelleen järjestelyyn. Niitä on jo niin paljon, ettei kaikkien luetteleminen ole enää tarkoituksenmukaista. On kuitenkin huomattava, että vain osa työkaluista on varsinaisesti käytössä. Osan vastaiseen käyttöön sillä minuutilla, jonka valtioneuvosto tarkoituksenmukaiseksi arvioi, valtioneuvosto on vain hankkinut eduskunnalta ennakkoluvan.
On myös huomattava, että tämä poikkeustilan toinen taso täydentää ensimmäisen tason pienoishätätilan sääntelyä. Esimerkiksi oppilaitosten osalta tällä hetkellä operoidaan tartuntautilain (sulkeminen) ja valmiuslain säännösten (järjestämisvastuun rajoittaminen) yhtäaikaisella soveltamisella samaan aikaan, kun käyttöönottoasetuksella on annettu valtioneuvostolle toimivalta ryhtyä vielä rajumpiin toimiin kuin mihin nyt on ryhdytty (toiminnan keskeyttäminen). Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä on yliopistojen osalta blogikirjoituksessaan kuvannut tätä hyvin. Poikkeustilan toisen tason oikeudellisen luonteen hahmottaminen edellyttää siis sen tarkastelua yhdessä poikkeustilan ensimmäisen tason kanssa.
Palatkaamme vielä siihen, että valtioneuvosto totesi yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa, että maassa vallitsee tartuntatautiperusteisten (valmiuslain 3 §:n 5 kohta) ohella myös talousperusteiset (3 kohta) poikkeusolot. Talousperusteisten poikkeusolojen olemassaolo on tämän jälkeen ikään kuin vaiettu kuoliaaksi ainakin hetkeksi, mutta oikeudellisesti päätös niiden olemassaolosta on edelleen täyttä totta, vaikkakaan tuon perusteen olemassaolo ei minkäänlaisen perustuslakikontrollin kohteeksi sellaisenaan tulekaan.
Juuri näiden talousperusteiden aktivoinnin kohdalla tarkkaavainen seuraaja voi huomata suvereenin takinliepeiden heilahtaneen valtakunnassa. Poikkeusolojen julistaminen on tarkoitettu valmiuslaissa selväsanaisesti poikkeusoloperusteeseen liittyvän käyttöönottoasetuksen antamisen oikeudelliseksi edellytykseksi. Ajatuksena on ollut, että talousperusteisten poikkeusolojen toteaminen on välittömässä ajallisessa yhteydessä niihin liittyvän käyttöönottoasetuksen antamisen kanssa. Toisaalta suvereeni on se, joka päättää poikkeuksesta tähän. Tässä tilanteessa suvereenina toimivat tasavallan presidentti ja valtioneuvosto, joille valmiuslaki oli suonut toimivallan poikkeusolojen toteamiseen.
Poikkeustilan kolmas taso: perustuslain 23 §:n kautta hätätilaoikeus laajenee valmiuslain ulkopuolelle
Poikkeustilan kolmannella tasolla rajatusta hallinto-oikeudellisesta pienoishätätilasta laajentumaan lähtenyt hätätilaoikeus saa luvan levittäytyä kaikkialle oikeusjärjestykseen. Erottelu valmiuslain ja sen ulkopuolisen lainsäädännön välillä hämärtyy, kun mihin tahansa säädökseen voidaan lisätä hätätilaoikeudellinen säännös eli se voidaan muuttaa valmiuslain sääntelyjärjestelmää muistuttavaksi. Tällöin avataan muodollisen oikeusvaltion päätöksentekojärjestelmän viimeisiä oikeudellisiä hätäluukkuja.
Tälle kolmannelle tasolle siirryttiin viikko poikkeusolojen toteamisen jälkeen, kun valtioneuvosto antoi hallituksen esityksen ravintoloiden sulkemisesta. Valtioneuvosto katsoi, etteivät valmiuslakiin ennalta luodut toimivaltuudet mahdollistaneet sen välttämättömäksi katsomaa ravintoloiden sulkemista. Niinpä se antoi eduskunnalle esityksen, että eduskunta suoraan perustuslain 23 §:n nojalla (eli saman pykälän nojalla, johon pohjautuen valmiuslakikin on säädetty) syrjäyttäisi perustuslain normaalin perusoikeusjärjestelmän (tässä tapauksessa elinkeinovapauden) ja hyväksyisi perusoikeuspoikkeuksena lain jollaista elinkeinovapautta syvästi rajoittavana ei normaalioloissa koskaan hyväksyttäisi. Tässä ei sinällään ole yllättävää, sillä valmiuslakia laadittaessa ei ole millään voitu varautua kaikkeen poikkeusolojen synnyttämään sääntelytarpeeseen.
Perustuslain 23 § pykälä kertoo siitä, että viime kädessä poikkeuksesta päättävä suvereeni on Suomessa eduskunta. Tällä hetkellä oikeusvaltio voi hyvin ja eduskunta on toimintakykyinen, vaikkakin sen toimintatahti on puristettu äärimmilleen. Eräät kansanedustajat ovat aiheellisesti kiinnittäneet huomion siihen, että heille annetaan äärimmäisen niukasti aikaa perehtyä käsiteltävänä oleviin asioihin. Jotta tartuntatautikriisin laajeneminen oikeusvaltion kriisiksi voidaan ehkäistä, on tällaisiin asioihin kiinnitettävä huomiota. Toisaalta toiset kansanedustajat ovat vähintään yhtä aiheellisesti kiinnittäneet huomion siihen, ettei valmiuslaki anna valtioneuvostolle mahdollisuutta toimia kaikissa asioissa aivan täysin halutulla hetkellä.
Poikkeustilan kolmannesta tasosta, joka aktivoitiin nyt ensi kerran todella käyttöön, saa kuvan perustuslakivaliokunnan talousvaliokunnalle ravintoloiden sulkemista koskeneesta esityksestä antamasta lausunnosta (PeVL 7/2020). Siinä perustustuslakivaliokunta hyväksyi hallituksen esityksen, mutta vaatii siihen täsmennyksiä. Katsotaan tätä lausuntoa hieman tarkemmin.
Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan aluksi, että nykyinen perustuslain 23 § mahdollistaa sen nojalla annettavan poikkeusololainsäädännön käytön pandemiatilanteessa, kun edellä kuvattu poikkeustilan ensimmäisen ja toisen tason lainsäädäntö ei riitä ja uuden sääntelyn luominen on välttämätöntä:
”Poikkeusolojen määritelmän laajentamisen [perustuslain 23 §:n muutoksen yhteydessä] perustuslakivaliokunta katsoi merkitsevän käytännössä sitä, että esimerkiksi erittäin vakavat luonnonmullistukset, pandemiat ja suuronnettomuudet voivat oikeuttaa poikkeusololainsäädännön käyttöönoton (PeVM 9/2010 vp, s. 8—9).
— Aikaisemmin perustuslain tilapäisiä perusoikeuspoikkeuksia koskevaa sääntelyä on vakiintuneesti sisällytetty etukäteen säädettävään, jossakin määrin yleisluonteisempaan ja erikseen kriisioloissa käyttöönotettavaan lainsäädäntöön, kuten valmiuslakiin. Perustuslain 23 §:n sanamuoto ei kuitenkaan sinänsä estä nyt ehdotetun kaltaista menettelyä, jossa välttämättömästä puuttumisesta perusoikeuksiin säädetään poikkeusolojen vallitessa ja olemassaolevista poikkeusoloja koskevista laeista erillisesti.
— Perustuslakivaliokunta korostaa kuitenkin perustuslain 23 §:n soveltumisen poikkeuksellisuutta. Valiokunta viittaa perustuslain 23 §:stä ilmenevään ja muun muassa valmiuslain 4 §:n 2 momentissa esitettyyn periaatteeseen siitä, että viranomaisten säännönmukaiset toimivaltuudet ovat poikkeusoloissakin ensisijaisia. Poikkeusoloissakin tehtävien lainsäädäntömuutosten tulee ensisijaisesti olla perusoikeuksien yleiset ja tarvittaessa kunkin perusoikeuden erityiset rajoitusedellytykset täyttäviä rajoituksia, ei perustuslain 23 §:ssä tarkoitettuja poikkeuksia perusoikeuksista.”
Tämän jälkeen perustuslakivaliokunta tekee lausunnossaan tärkeän ponsihuomautuksen, jossa se vaatii perustuslain 23 §:n nojalla säädettävään poikkeussäännökseen lisättäväksi, että säännös on sovellettavissa vain valmiuslain 3 §:n 5 kohdan mukaisten poikkeusolojen vallitessa:
Valiokunta pitää ongelmallisena sitä, ettei säännöksen soveltamista ole ehdotetussa lakitekstissä sanonnallisesti sidottu poikkeusolojen olemassaoloon. Ehdotettu sääntely on tältä osin ristiriidassa sen perustuslain 23 §:ään sisältyvän vaatimuksen kanssa, että poikkeusolojen tulee olla laissa säädettyjä. Lakiin tulee lisätä maininta sen soveltamisesta poikkeusoloissa. Tällaisen muutoksen tekeminen on edellytyksenä lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan 3 a §:n 1 momentti voidaan muotoilla esimerkiksi seuraavasti: ”Ravitsemisliike ja siihen kuuluvat sisä- ja ulkotilat on pidettävä suljettuina asiakkailta vaikutuksiltaan erityisen vakavaa suuronnettomuutta vastaavan hyvin laajalle levinneen vaarallisen tartuntataudin aikana niillä alueilla, joilla se on välttämätöntä tartuntataudin leviämisen ehkäisemisen kannalta”.
Valiokunta pyrkii tässä erittäin kannatettavalla ja oikeusvaltion vaalimisen näkökulmasta arvostettavalla tavalla sidostamaan perustuslain 23 §:n nojalla tehdyn poikkeussäännöksen ja valmiuslain sääntelyn yhteen. Tämä olisi ollut kuitenkin vielä linjakkaampaa tehdä suoremmin valmiuslakiin, esimerkiksi sen 3 §:n 5 kohtaan viittaamalla. Kaikkein parasta olisi ollut suoraan vaatia, että matkailu- ja ravitsemustoimintaa koskeneeseen lakiin lisättävässä pykälässä todettaisiin COVID-19 taudin muodostavan poikkeusolot, joihin nyt luodun ravintoloiden sulkemista koskevan sääntelyn soveltaminen sidotaan.
Ottaen huomioon millaisia voimia perustuslain 23 § vallan väärinkäytön riskiltä patoaa, perustuslakivaliokunta ei tässä kenties onnistunut aivan parhaalla mahdollisella tavalla korjaamaan hallituksen esitykseen sisältynyttä vakavaa puutetta, mutta kiire ja olosuhteet huomioiden viesti välitettiin varmasti riittävän pontevasti. Toivottavasti jatkossa valtioneuvosto vielä rajaa täsmällisemmin tämäntyyppisen perustuslain 23 §:n suoraan soveltamiseen nojaavan sääntelyn juuri nyt käsillä oleviin poikkeusoloihin.
Perustuslakivaliokunta siirtyy lausunnossaan suoraan hallituksen esittämien perusoikeuspoikkeusten välttämättömyyden ja oikeasuhteisuuden arviointiin ilman, että se arvioi kovinkaan tarkasti sitä, olisiko sääntelytavoite ollut saavutettavissa jollakin paremmin normaalisuusperiaatetta kunnioittavalla tavalla. Valiokunta tapailee vain hiukan ajatusta, että ravintoloiden sulkemiseen olisi voitu käyttää myös tartuntatautilain muutosta ja että ainakin pienessä mittakaavassa asia olisi voitu toteuttaa jo olemassa olevia terveydensuojelulain säännöksiä soveltamalla.
Perustuslain 23 §:n taustalla olevaa ja valmiuslainkin painottamaa normaalisuusperiaatetta kunnioittavinta olisi ollut toteuttaa ravintoloiden sulkeminen majoitus- ja ravitsemustoimintaa koskevan lain muuttamisen sijaan muuttamalla tartuntatautilain 58 §:ää siten, että pykälään olisi lisätty ravintolahuoneistojen sulkemista koskeva valtuutussäännös. Tällöin perustuslakivaliokunnan tartuntatautilaista antamaan lausuntoon tukeutuen ravintolat olisi voitu sulkea ilman perustuslain 23 §:n suoraa soveltamista, sillä perustuslakivaliokunnan tartuntarautilain säätämisen yhteydessä lausuman perusteella on ilmeistä, että perusoikeuksien rajoitusedellytystesti olisi sallinut ravintoloiden sulkemisesta säätämisen tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Toki kyseessä on poikkeuksellisen kova puuttuminen elinkeinovapauteen, mutta tartuntautilain yhteydessä on kovat puuttumiset jo sallittu: esimerkiksi ihmisen eristäminen tai karanteeniin sijoittaminen pitkäksi ajaksi ulkopuolelta lukittuun tilaan on nähdäkseni kovempi tai ainakin yhtä kova perusoikeusrajoitus kuin ravintoloiden sulkeminen tartuntataudin torjumiseksi.
Perustuslakivaliokunta kuitenkin sivuutti omassa lausunnossaan tällaiset pohdinnat ja hyväksyy hallituksen ajatuksen siitä, että ravintoloiden sulkeminen on välttämätöntä toteuttaa juuri hallituksen esittämällä sääntelytavalla. Koska sääntelyn taustalla oleva tavoite on kiistatta hyväksyttävä, valiokunta ei ilmeisestikään halunnut asettua poikkiteloin ja kyseenalaistaa hallituksen asettamaa etenemistapaa. Talon palaessa kynnys huudahtaa ”sammutatte väärin” on tavattoman korkealla.
Siitä huolimatta on syytä kysyä, miksei valtioneuvosto turvautunut poikkeustilan ensimmäiselle tasolle kuuluvan tartuntatautilain 58 §:n päivittämiseen vaan valitsi sen sijaan sääntelymallin, jossa siirryttiin poikkeustilan kolmannelle tasolle eli perustuslain 23 §:n suoraan soveltamiseen. Tässä kohtaa suvereenin takinliepeet näet heilahtivat. Tehdessään näin kuin teki valtioneuvosto osoitti olevansa poikkeuksesta päättämään kykenevä suvereeni, joka voi avata perustuslain 23 §:n suoran soveltamisen hätäluukun silloinkin, kun se ei ole aivan viimeinen oljenkorsi. Kun perustuslakivaliokunta tämän siunasi, kaikki tapahtui oikeusvaltion puitteissa.
Poikkeustilan neljäs taso: oikeusvaltiollisen hätätilaoikeuden ulkopuolelle siirtyminen
Poikkeustilan neljännelle tasolle siirrytään, kun suvereenin takinliepeet alkavat heilua selvästi perustuslakiin kirjatun päätöksentekojärjestelmän ulkopuolella. Siinä missä kolmella edellisellä tasolla on toimittu oikeusvaltion piirissä vaikkakin oikeusvaltioon aivan olennaisesti kuuluvaan normaaliolojen perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään syviä rajoituksia ja erilaisia poikkeuksia tehden, neljännellä tasolla oikeusvaltiotakin aletaan kytkeä pois. Tuolloin schimittiläinen poikkeuksesta päättävä suvereeni tulee todella esiin. Siirrytään Nevanlinnan kuvaaman perinteisen väliaikaisen hätätilan ulkopuolelle.
Oikeusvaltiosta huolissaan olevien näkökulmasta matkan jatkuminen tälle tasolle on syytä estää, jos se suinkin on mahdollista. Lohdullista onkin se, että tällä hetkellä näyttää siltä, että se on mahdollista: oikeusvaltio voi hyvin ja eduskunta on toimintakykyinen. Osana tätä eduskunnan valiokuntiin valitaan ylimääräisiä varajäseniä, perustuslakivaliokuntaan 15 peräti kappaletta. Nyt eduskunta ei varaudu tekemään evakkomatkaa Kauhajoelle. Se varautuu sairastamaan, aivan kuten kansa, jota valtiopäiville kokoontuneet edustajat edustavat.
Albert Camus’n Rutossa, jota siteerasin jo viikko sitten tehdessäni katsauksen valmiuslain soveltamisen ensimmäiseen viikkoon, Oranin kaupungissa koetaan myös poikkeustilan neljäs taso. Siellä nähdään hetkiä, jolloin kaupunginvaltuustosta ei välitetä:
”- Olen kuullut, että prefektinvirastossa suunnitellaan asetusta, joka velvoittaa terveet kansalaiset yleiseen torjuntatyöhön.
– Olette saanut aivan oikeita tietoja. Mutta tyytymättömyys on jo suuri, ja prefekti epäröi.
– Miksi ei ole koetettu etsiä vapaaehtoisia?
– On koettu mutta tulokset ovat olleet vähäisiä. — Heillä on muuten sellainenkin suunnitelma, että niin sanoakseni karkeisiin töihin käytettäisiin vankeja.
– Toivoisin mieluummin, että käytettäisiin vapaita kansalaisia.
– Niin minäkin. Mutta miksi oikeastaan?
– Pelkään hirveästi kuolemantuomiota. Rieux vilkaisi Tarrouhun.
– No niin, entä sitten?
– No niin, minulla on muuan vapaaehtoisia lääkintämuodostelmia koskeva ehdotus. Antakaa minulle valtuudet huolehtia asiasta älkää välittäkö kaupunginvaltuustosta. Onhan sillä yllinkyllin työtä muutenkin.”
Pauli Rautiainen
julkisoikeuden apulaisprofessori
Tampereen yliopisto
Perustuslakiblogi 
Jätä kommentti