Yhdysvallat näyttää olevan presidentti Barack Obaman johdolla menossa kohti asevoiman käyttöä Syyrian valtiojohtoa vastaan ilman Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston antamaa oikeutusta. Kansainvälinen yhteisö on jälleen kerran joutunut valitettavaan tilanteeseen, kun turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsenmaata eivät pysty sopimaan yhteisestä toimintalinjasta kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden takaamiseksi. On ilmeistä, että Syyria on presidentti Bashar al-Assadin johdolla syyllistynyt rikoksiin ihmisyyttä vastaan, muun muassa käyttäessään kemiallisia aseita omaa väestöään vastaan. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä, kenen ja miten?
YK:n peruskirja laadittiin toisen maailmansodan jälkitilanteessa ajatuksella “ei koskaan enää”. Asevoiman käyttö valtioiden välisten erimielisyyksien ratkaisemiseksi kiellettiin peruskirjan 2 (4) artiklassa ja maailmanjärjestö itse sai tehtävän ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Tämän toteuttamiseksi YK sai ylikansalliset toimivaltuudet: kaikkia jäsenvaltioita yhdenvertaisesti edustavan yleiskokouksen rinnalle luotiin 15-jäseninen turvallisuusneuvosto, jolla on valta kaikkia jäsenvaltioita sitovalla tavalla tehdä päätöksiä rauhan ja turvallisuuden suojaamiseksi tai palauttamiseksi. Todettuaan omalla päätöksellään rauhan rikkoutumisen uhan (39 artikla), turvaneuvosto voi arvioida rauhanomaiset keinot (41 artikla) riittämättömiksi ja päättää asevoiman käytöstä (42 artikla). Tämä on toisen maailmansodan jälkeisen maailmanjärjestyksen pääsääntö: asevoiman käytöstä kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta uhkaavaa valtiota vastaan päättää turvaneuvosto, ja yksittäiset maat pidättyvät yksipuolisista toimista.
Vuosikymmenten saatossa ongelmaksi on muodostunut turvallisuusneuvoston kokoonpano. Viisi toisen maailmansodan voittajavaltiota (Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Neuvostoliitto ja Kiina) määriteltiin turvaneuvoston pysyviksi jäsenmaiksi, joilla kullakin on yksin veto-oikeus estää päätöksen syntyminen. Kun nykyajan kriiseissä noiden valtioiden taloudelliset, poliittiset ja strategiset intressit usein menevät ristikkäin, turvaneuvosto on usein kyvytön reagoimaan kriiseihin yhden tai useamman pysyvän jäsenmaan estäessä tilanteen edellyttämät toimet, olivatpa ne rauhanomaisia tai sotilaallisia.
Syyrian kriisi, monien aiempien kiperien tilanteiden tapaan, herättää kysymyksen, onko edellä mainittu pääsääntö poikkeukseton, vai olisiko asevoiman käyttö joissakin tilanteissa hyväksyttävää myös ilman turvaneuvoston antamaa valtuutusta. Selkeä poikkeus on ilmaistu peruskirjan 51 artiklassa, jonka mukaan peruskirjan määräykset eivät rajoita “aseellisen hyökkäyksen kohteeksi” joutuneen maan oikeutta “erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi”. Turvaneuvoston toimia odottaessaan valtiot voivat siis turvautua asevoiman käyttöön itsepuolustuksena ja myös yhdessä toimien.
Monille viime vuosikymmenien kriiseille on tunnusomaista, ettei muiden valtioiden itsepuolustusoikeus tule kysymykseen, koska ne eivät ole joutuneet aseellisen hyökkäyksen kohteiksi. Väkivalta on paikallista, kriisiin joutuneen maan sisäistä taikka muutoin alueellista. Tyypillisesti väkivaltaa käyttää diktatorinen valtiojohto oman maansa väestöä tai sen tiettyjä osia vastaan, useimmiten syyllistyen rikoksiin ihmisyyttä vastaan, sotarikoksiin tai jopa kansanmurhaan. Jos yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenmaista, vaikkapa omien strategisten tai taloudellisten intressiensä takia, estää turvaneuvoston päätöslauselman, onko muiden maiden vain katsottava sivusta verenvuodatusta? Vai onko humanitaarinen interventio, väliintulo kriisimaan oman väestön suojaamiseksi, joskus oikeutettu?
1950-luvulla ratkaisua haettiin Korean sodan aikana YK:n yleiskokouksesta, jonka katsottiin voivan turvaneuvoston halvaantuessa kokoontua hätäistuntoon ja hyväksyä kahden kolmanneksen enemmistöllä päätöslauselman rauhan palauttamiseksi (uniting for peace) yleiskokouksen antaman valtuutuksen turvin. Suezin kriisi (1956) on ehkä tärkein esimerkki tämän mekanismin testaamisesta. Käytännössä turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden asema kansainvälisessä yhteisössä on kuitenkin niin vahva, että menettelyä vieroksutaan ja kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden vakiovastaus kysymykseen asevoiman käytön oikeutuksesta on, että noita tilanteita on vain kaksi, valtion itsepuolustusoikeus ja turvallisuusneuvoston valtuutus.
Kosovon sodan (1999) yhteydessä keskustelu jumittui asetelmaan laillinen vai moraalisesti oikeutettu (legal vs. legitimate). Sääntösidonnaiset positivistit pitivät NATO:n iskuja kansainvälisen oikeuden vastaisina, kun Venäjä oli estänyt turvallisuusneuvoston päätöslauselman ja kyse ei ollut itsepuolustuksesta. Väljempää kantaa puoltavat asiantuntijat myönsivät, että iskut ehkä olivat kirjoitetun kansainvälisen oikeuden vastaisia, mutta tulevaisuudessa kansainvälisen oikeuden tulisi tarjota oikeutus humanitaariselle interventiolle, ja joka tapauksessa jo nyt iskut olivat moraalisesti oikeutettuja.
Tässä asetelmassa mentiin Irakin sotaan (2003) ja ollaan taas kymmenen vuotta myöhemmin, kun al-Assad murhaa omaa kansaansa kemiallisin asein. Venäjä ja Kiina estävät turvallisuusneuvostoa toimimasta. Yhdysvallat tuntuu myöntävän, että yksipuolinen väliintulo saattaisi olla kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta katsoo voivansa olla piittaamatta laillisuuskysymyksestä. Presidentti Obama korostaa tulossa olevien iskujen luonnetta rangaistuksena al-Assadin hallinnon rikoksista ihmisyyttä vastaan, ikään kuin tämä antaisi niille paremman moraalisen oikeutuksen verrattuna pyrkimykseen syrjäyttää al-Assad. Puhe ‘rangaistuksesta’ ja ‘vastuunalaisuudesta’ kuitenkin oikeudellistaa Obaman retoriikan, vaikka väliintulon piti olla humanitaarinen ja sen oikeutuksen moraalinen eikä oikeudellinen. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön nojalla al-Assad tulisi panna syytteeseen rikoksista ihmisyyttä vastaan, jotta tuomioistuin voi oikeudenkäynnin kautta toteuttaa Obaman kaipaamaan vastuunalaisuuden ja langettaa rikoksista rangaistuksen. (Totta, Syyria ei ole ratifioinut perussääntöä, joten sen kansalaisia voidaan Syyriassa tehdyistä rikoksista asettaa syytteeseen vain, jos YK:n turvallisuusneuvosto niin päättää kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 13 artiklan nojalla.) Yhdysvallat tuntuu joutuneen ojasta allikkoon, kun se nyt hakee maailmalla ymmärtäjiä tulossa oleville iskuilleen ja horjuu moraalisen ja oikeudellisen retoriikan välillä.
Olisi korkea aika panna kortit uuteen järjestykseen. Jokin aika sitten Eurooppalaisessa yliopistollisessa instituutissa (EUI) tarkastettiin irlantilaisen ohjattavani Ciarán Burken väitöskirja, jossa humanitaariselle interventiolle haetaan oikeudellista perustaa yleisistä oikeusperiaatteista eikä vain YK:n peruskirjan 42 ja 51 artikloista. Brittikustantamo Hart on tämän vuoden toukokuussa julkaissut Burken väitöskirjan “An Equitable Framework for Humanitarian Intervention”.
Katsotaanpa uudelleen YK:n peruskirjaa. Asevoiman käytön oikeuttavien 42 (turvaneuvosto) ja 51 (itsepuolustus) artiklojen ohella peruskirjan johdanto sisältää viittauksen asevoiman käyttöön ‘yhteiseksi eduksi’. Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntö – joka on osa YK:n peruskirjaa – puolestaan määrittelee kansainvälisen oikeuden lähteiksi kansainväliset sopimukset, tavanomaisen kansainvälisen oikeuden normit, ja ‘sivistyskansojen’ (lue: kaikki kansat) tunnustamat yleiset oikeusperiaatteet.
Väitöskirjassaan Burke laajan oikeusvertailevan analyysin perusteella esittää, että ‘oikeudenmukainen’ (equitable) humanitaarinen interventio kansan tai sen tietyn osan suojelemiseksi valtiojohdon väkivallalta saa oikeudellisen oikeutuksen yleismaailmallisista oikeusperiaatteista, joita kaikki nykyajan oikeusjärjestykset ovat eri sanoin ja eri kielillä omaksuneet. Tässä ei ole tarpeen käydä läpi Burken monikohtaista testiä, jonka avulla arvioidaan, missä tilanteessa väliintulo voi olla kansainvälisen oikeuden kannalta laillinen tukeutuen yleismaailmallisiin oikeusperiaatteisiin YK:n peruskirjaa täydentävänä oikeuslähteenä. Syyrian tilanteen kannalta olennaisia edellytyksiä on kolme:
a) Menettely: Syyrian humanitaarisesta kriisistä huolestuneiden valtioiden tulee aidosti yrittää saada YK:n turvallisuusneuvoston ennakollinen valtuutus asevoiman käytölle. Tämä ehto on täytetty, jos Venäjä tai Kiina veto-oikeudellaan kaataa aidon yrityksen.
b) Motiivit: Väliintulon tulee tapahtua puhtaan asian puolesta, siis Syyrian kansan auttamiseksi ja suojelemiseksi väkivallalta, antamatta taloudellisten, poliittisten tai strategisten intressien vaikuttaa asiaan. Tämän ehdon täyttämiseksi on pyrittävä laajan ja heterogeenisen koalition kokoamiseen väliintulon taakse, samalla välttäen ottamasta mukaan maita joilla on selvä oma intressi asiassa.
c) Keinot: Väliintulo on toteutettava puhtain keinoin, siis syyllistymättä sotarikoksiin tai ihmisoikeusloukkauksiin, ja ylipäätään minimoiden siitä aiheutuva inhimillinen kärsimys. Tämä saattaa edellyttää – omille sotilaille aiheutuvista riskeistä huolimatta – maajoukkojen lähettämistä, sen sijaan että ohjusten avulla jaettaisiin ‘rangaistuksia’.
Burken ehdottama oikeudenmukaisen humanitaarisen intervention teoria miellyttää normatiivisesti suuntautuneita ‘positivisteja’ kansainvälisen oikeuden tutkijoiden joukossa. Se yrittää rakentaa sopusoinnun YK:n peruskirjan kanssa tukeutuen peruskirjan johdantoon ja viittaukseen yleisiin oikeusperiaatteisiin. Se välttää vastakkainasettelun oikeudellisen laillisuuden ja moraalisen hyväksyttävyyden välillä sanoen, että toimiminen vaikeassa tilanteessa moraalisesti oikein on usein myös laillista. Burken teoria herättää myös kahdenlaisia vastaväitteitä. Kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden piirissä realistit, joille kansainvälisen oikeuden säännöt aina ovat suhteellisia ja alisteisia valtioiden tahdolle, eivät hevin halua hyväksyä mitään uutta, ja ei varsinkaan sellaista, joka lisäisi kansainvälisen oikeuden normatiivista voimaa. Realistien alalajina kriittisen koulun (Critical Legal Studies) edustajat haluavat jatkaa kansainvälisen oikeuden normatiivisen voiman kritiikkiä, korostaen sen alisteisuutta politiikalle. Kun professori Martti Koskenniemi oli EUI:ssa yhtenä Burken vastaväittäjänä, hän kutakuinkin julisti tarkastettavan väitöskirjan nollatutkimukseksi, kun se vain toistaa ‘moralistien’ vanhoja argumentteja humanitaarisen intervention oikeutuksesta. Koskenniemen kritiikki on kuitenkin oikeutettu vain, jos oikeus, moraali ja politiikka sotketaan yhdeksi velliksi (kriittisen koulun tapaan). Positivisteille, mukaan lukien ihmisoikeudet valtioita oikeasti sitovina oikeusnormeina ymmärtävät ihmisoikeustutkijat, Burken teoria kuitenkin sisältää olennaista uutta, kun aiempi moraalinen argumentaatio tuodaan ‘yleisten oikeusperiaatteiden’ alla osaksi tiukan oikeudellista keskustelua ja osoitetaan myös YK:n peruskirjan kanssa yhteensovitettavissa olevaksi.
Toinen vastaväite kuullaan valtiojohtajilta, poliitikoilta ja toimittajilta, jotka eivät edes väitä olevansa oikeudellisten kysymysten asiantuntijoita. Heille oikeudellinen analyysi on vain yksi näkökulma, joka voidaan tarvittaessa syrjäyttää. Paradoksaalisesti YK:n turvallisuusneuvoston koostumuksesta seuraava turvaneuvoston ja siksi koko kansainvälisen yhteisön voimattomuus humanitaaristen kriisien edessä on turvaneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan etujen mukaista. Niillä on poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen mahti sanoa, että kun joku toinen pysyvistä turvaneuvoston jäsenistä esti päätöksen, me toimimme omin päin emmekä piittaa siitä, onko toimintamme laillista. Tuo oikeuden ulkopuolelle asettuminen – kuten nyt on tapahtumassa Yhdysvalloissa – johtaa välinpitämättömyyteen myös väliintulon motiivien ja keinojen arvioinnissa. Kun asevoiman käyttö joka tapauksessa on kansainvälisen oikeuden vastaista, onko sillä enää väliä, miten ja miksi aseita käytetään?
Burken teoria oikeudenmukaisesta humanitaarisesta interventiosta on ennen kaikkea tämän ei-oikeudellisen katsantokannan vastakohta. Jos kansainvälinen yhteisö omaksuisi teorian, jonka mukaan humanitaarinen interventio voi olla yleisten oikeusperiaatteiden nojalla sallittu ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta, edellyttäen että sekä motiivit että keinot ovat puhtaat, tämä muuttaisi myös turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden suhtautumista. Ne joutuisivat aiempaa tarkemmin pohtimaan, käyttävätkö ne veto-oikeuttaan. Uusissa humanitaarisissa kriiseissä ne toivon mukaan haluaisivat olla mukana päättämässä kuka tekee ja mitä, sen sijaan että ne veto-oikeuden käytöllään tekevät toisille paitsi moraalisesti myös oikeudellisesti sallituksi asevoiman käytön ilman turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa.
Martin Scheinin
Kansainvälisen oikeuden professori, EUI (Firenze)
Perustuslakiblogi 
Sen paremmin Burken teoriaa tuntematta, mainitut b- ja c-kohdat vaikuttavat kyllä verrattain vaikeilta täyttää, vai piileekö valtioyhteisössä jossain todellinen valtioaltruismi, jossa täysin omista kustannuksista riippumatta yhteisön jäsenet ovat valmiit ajamaan humanismia pyyteettömästi? Toinen ongelma on tietysti perinteinen konsekventialismista kumpuava pohdinta siitä, minkä perusteella toiminnan motiiveja arvioidaan. Onko vaikka mahdollisesti tulevan hallinnon tekemät hankinnat apuun tulleilta mailta — vaikka täysin itsenäisetkin — tulkittava alkuperäisen pyyteettömän motiivin tahraantumiseksi?
Menettelynkin osalta voitaneen kysyä, miten pitkälle menettelyä pitää seurata, esim. tuleeko ajaa myös Al-Assadin saattamista kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen vai riittääkö pelkkien pakotetoimien ajaminen. Voisin kuvitella, että näiden kahden vaihtoehdon mahdollisuudet tulla hyväksytyiksi eronnevat toisistaan hienoisesti, mutta jälkimmäisen vaikutus kriisiin on varmaankin kaikkien osapuolten mukaan merkityksetön kuten Al-Bashirin kohdalla ollaan havaittu. Oikeuden eetoksen mukaan kuitenkin tuomioistuin lienee asevoimien käyttöä parempi ratkaisu.
Toisaalta tuntuu rahtusen banaalilta pohtia mikä saattaisi olla kansainvälisoikeudellisesti perustelluin lähestymistapa samalla kun konfliktin osapuolet vähät välittävät mistään oikeuksista. Tästä umpikujasta ei kansainvälisellä oikeudella tunnu olevan ulospääsyä, joten siinä mielessä kaikki ehdotukset, joilla oikeus voisi säilyttää kasvonsa lienevät tervetulleita. Pitänee siis käydä katsomassa joska kirjastosta Burken teos löytyisi.
Onkohan tuota prof. Koskenniemen lausuntoa, johon blogikirjoituksesssa viitataan, julkaistu jossain?
Hienoa olisi, jos Kiinan ja Venäjän veto-oikeudesta ei tarvitsisi välittää. Burken teoriaa kohtaan on kuitenkin ensinäkemältä helppo esittää kritiikkiä. Varsinkin puhtaista motiiveista ja keinoista puhuminen nostattaa kulmakarvoja. Toisaalta YK:n toimintakyvyn lisäämiseksi hyväksyisin heikommankin teorian. Syyrian tilanteen seuraaminen sivusta on kestämätöntä.
Reijan kanssa samaa mieltä. Jotta aseellinen interventio tällä ”poikkeusperiaatteella” olisi itsestään selvästi vedenpitävä tulkinta ei saisi olla pienintäkään epäselvyyttä ”puhtaista motiiveista ja keinoista”. Koalition laajuus ei voi olla motiivin arvioinnin lähtökohta kun tiedämme ettå tuollaiset koalitiot syntyvät poliittisen ei moraalisen arvioinnin pohjalta.
Hyvä professorini Martin Scheinin, toivotan teidät tervetuleeksi Etyjin vieraaksi Kosovoon katsomaan,miten käytännössä nämä teoriat toimivat. Terveisin Päivi Nikander DHOM, OMIK .tel. +377-44500240, paivi.nikander@osce.org Ps. Vaalit ovat 3.11 ja jos saame ne toimimaan olemme pitkällä! Ehkä siitä voidaan jo tehdä teoriaa?
Ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta tehtyä sotilaallista interventiota tukeva Scheininin mielipide tai ”Burken teoria” lähtee siitä, että puhtaiden motiivien vuoksi (ihmisten suojelu joukkotuhonnalta tms.) ja seuraten kansainvälisen oikeuden henkeä(periaatteita) ja tulkiten väljästi positivioitua kv-oikeutta, sotilaallisen voiman käyttö voisi sittenkin olla lain/oikeuden mukaista. Normatiivisessa mielessä tähän on kovin vähän huomauttamista muutoin kuin että kyse on perusteoriasta, joka korostaa oikeuden moraalisia periaatteita eksplikoitujen sääntöjen rinnalla. Jos joku haluaa tai ei halua kutsua tätä positivismiksi, niin se on sivuseikka.
Sotilaallisen intervention tekijän motiivit eivät tässä yhteydessä tarkoita sen kummempaa kuin sitä, että tuhotaan asejärjestelmiä ja joukkoja, joita on käytetty ja voidaan jatkossakin käyttää todennäköisesti ja välittömästi siviilien joukkomurhiin. Esimerkiksi kemialliseen sodankäyntiin sopivat asejärjestelmät ja näitä suojaavat yksiköt olisivat selkeitä kohteita ja motiivi tällöin ns. puhdas: inhimillisen kärsimyksen radikaali vähentämien. Tämän justifikaation objektiivinen oikeutus ja todennettavuus eivät riipu siitä, mikä on subjektiivisesti intervention nimissä tulittajan muu mahdollinen taustamotiivi, kuten oma vallanhalu. ”Burken” eli moralistien teorian ja sen implikoiman oikeuspolitiikan todelliset ongelmat eivät siten ole legaalijustifikaation ongelmia, vaan sen käytännön toteuttamisessa..
”Sota puhtaan motiivin vuoksi” siviiliuhreja välttäen tarkoittaisi, että tällaista toimintaa kannattavien olisi osallistuttava täysimittaiseen maasotaan Assadin klikin vallasta siirtämiseksi ja tarvittaessa sen johtajien eliminoimiseksi. Muutoin ajauduttaisiin helposti tilanteeseen, jossa ulkovaltojen hyökkäykset vain kiihdyttäisivät Assadin hallinnon rajoittamatonta sotaa omia siviilejään vastaan lopullisen voiton nimissä. Tähän retoriikkaan ja sen mukaisiin menetelmiin Assad on jo osoittanut tukeutuvansa, jos tarvis. Mutta ei maasota ole kokemuksen mukaan sen puhtaampaa kuin ilmahyökkäykset tai ohjusiskut. Taistelukentällä ja sen liepeillä tapettavat eivät ole siististi merkattuja hyviksiksi ja pahiksiksi. Lisäksi maasodan voitto johtaisi hankalaan ongelmaan kuinka vetäytyä haltuun otetuilta Syyrian alueilta jättämättä jälkeen heti syttyvää Syyrian sisällissota 2.0:aa. Pääasiassa länsimaisille interventiojoukoille tuskin myöskään monet jihadistiset kapinallisryhmät taputtaisivat. Tässä saattaisi olla Syyrian seuraavan sotilaallisen konfliktin siemen: lännen tukema uusi hallitus vastaan jihadistit.
Koska oikeudellinen tilanne päätöksenteon kannalta on joko selkeä (Burken teoria) tai yhdentekevä (USA:n kanta, että ratkaisevaa on moraalinen argumentti kemiallisen joukkotuhonnan minimoimisesta), niin vain edellisen kaltaiset reaalipoliittiset laskelmat pitävät Ranskaa lukuun ottamatta eurooppalaiset maat matalalla profiililla tässä kriisissä. Kuitenkin olisi hyvä oppia Euroopassa uusi traditio: länsieuroopan johtajat voisivat näissä asioissa kokoontua päättäämään Euroopan kannasta säännönmukaisesti Auschwitzissa.
Hello. This is a very important discussion – and I’m glad it’s happening here. Having worked in and on issues relating to Afghanistan for a decade now, I have been following the debate and the developments in Syria with great concern. While horrified (both personally and as a human rights lawyer) by the violations that are occurring in Syria, I am very glad that international law – as currently interpreted – actually makes it difficult to intervene.
I think that the UN Charter very rightly takes a careful stance on the use of force, and I think that as lawyers we should be even more careful when arguing for changing these rules. Using terms like ’puhdas asia’ (currently used in the humanitarian intervention discourse) is to me the opposite of careful. For me, when we argue for an expanded legal space for using military force for humanitarian reasons, we are arguing for nothing but introducing more weapons (and the contractors that come with them) into a situation that is already beyond law and order. So, what ever may look like a ’puhdas asia’ (or an easy and clean intervention) at the outset will look very different weeks, months and years after the intervention. This has to matter from a legal perspective and be addressed more seriously than as saying that it is only being critical lawyers’ inability to see the difference between law, politics and morals.
I of course also understand the impulse (legal, political or moral) to intervene ’knowing’ what has been happening in Syria, but if we want to base the idea of an intervention on humanitarian arguments, I think we really need to be very certain that using military tools will lead to less human suffering. This is a thing that we can very seldom be certain about, because conflicts cannot be controlled. Consequently, we are left with the option of being much more innovative when it comes to using diplomatic tools.
Sari Kouvo
Co-Director, Afghanistan Analysts Network