Apulaisoikeuskansleri antoi kuluneella viikolla uuden koulujen uskonnollisia tilaisuuksia koskevan ratkaisun. Koulujen järjestämiin uskonnollisiin tilaisuuksiin kriittisesti suhtautuva ratkaisu on paitsi käynnistänyt vilkkaan kansalaiskeskustelun myös saanut täystyrmäyksen poliittiselta eliitin suunnalta. Esimerkiksi perustuslakivaliokunnan aiemmat puheenjohtajat Ben Zyskowicz ja Kimmo Sasi ja nykyinen varapuheenjohtaja Outi Mäkelä, kaikki kokoomuspuolueesta, älähtivät tuoreeltaan apulaisoikeuskanslerin kannanotosta vaatien suvivirren säilyttämistä kouluissa.
Juuri kysymys virsilaulun veisuusta onkin noussut julkisen keskustelun polttopisteeseen, vaikka apulaisoikeuskanslerin päätöksessä on ennen muuta esillä paljon laajempi kysymys uskonnon nivoutumisesta osaksi opetusta ja koulukäyntiä. Toistaiseksi julkisuudessa käyty keskustelu onkin ollut hyvin harhaanjohtavaa eikä ole tehnyt oikeutta päätökselle. Suosittelen huolellista tutustumista itse päätökseen ja apulaisoikeuskanslerin haastatteluun Yleisradiossa kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mistä apulaisoikeuskansleri ratkaisussa on oikeastaan kysymys.
Julkinen keskustelu suvivirren ympärillä on ollut oikeudellisessa mielessä ongelmallista myös toisesta syystä. Se on ollut omiaan siirtämään keskustelun painopistettä uskonnon vapaudesta ja sitä koskevasta julkisen vallan turvaamisvelvollisuudesta kohti kysymyksiä siitä, mitä kukin kansalainen, poliitikko tai muu ryhmä suvivirren uskonnollisuudesta ajattelee. Vastaava kysymyksenasettelu on hallinnut myös aiempia oikeudellisia käytäntöjä, joissa kysymyksen avoimuus on puolestaan mahdollistanut tarkoitushakuiset vastaukset. Niinpä perustuslakivaliokunta saattoi vuonna 2002 katsoa, että koska juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria, ei niitä voitu esimerkiksi tällaiseen juhlaa sisältyvän virren vuoksi pitää uskonnonvapauden kannalta ongelmallisina.
Tällainen tarkasteluperspektiivi on kuitenkin sekä mieletön että harhaanjohtava. Yhtäältä jokainen pyrkimys redusoida suvivirsi vain kulttuuriksi tai uskonnoksi johtaa kokonaisuuden kannalta kestämättömään lopputulokseen. Suvivirsi on uskonnollisesti tärkeä laulu, jolla on selvästi tärkeä kulttuurinen merkitys. Se ei ole vain joko uskontoa tai kulttuuria, vaan aidosti molempia. Toisaalta tällainen tarkastelutapa johtaa myös ajattelemaan, että yksilöiden uskonnonvapauden suoja pelkistyy koulutyön järjestämisen osalta perustuslaissa ainoastaan negatiivisen uskonnonvapauden suojaan, joka tuottaa yksilöille oikeuden olla osallistumatta omantuntonsa vastaiseen uskonnon tilaisuuteen. Vaikka myös tämä oikeus on erityisen keskeinen osa uskonnonvapauden suojaa, ei se kuitenkaan ole koulutyön kannalta tämän oikeuden ainoa merkittävä ulottuvuus.
Perustuslakivaliokunnan vuoden 2002 lausunnon jälkeen kertynyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö, johon myös apulaisoikeuskansleri ratkaisunsa keskeisiltä osin perustaa, edustaa juuri tässä mielessä suomalaisessa keskustelussa esiintyviä käsityksiä laaja-alaisempaa tulkintaa uskonnonvapaudesta. Juuri tästä ratkaisukäytännöstä johtuen apulaisoikeuskansleri on voinut katsoa, että yksittäiselläkin virrellä voi olla merkitystä uskonnonvapauden näkökulmasta, vaikkei yksi virsi – perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti – tilaisuutta muutakaan uskonnon harjoittamiseksi.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen tuottama suoja ei myöskään typisty pelkästään oikeuteen olla osallistumatta omatunnonvastaisiin uskonnollisiin tilaisuuksiin, vaan se tuottaa jäsenvaltioille velvollisuuden kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa, että opetus on yhteen sovitettavissa heidän vakaumustensa kanssa. Tämä velvoitteen vuoksi opetuksessa ei voida pyrkiä indoktrinoiviin tavoitteisiin, jotka eivät kunnioita vanhempien uskonnollisia ja filosofisia vakaumuksia.
Viime vuosien merkittävin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tätä velvollisuutta ja indoktrinaation kieltoa koskeva ratkaisu on niin sanottu Lautsi-tapaus, jossa oli kyse koulutilan seinälle sijoitetusta krusifiksista, ja siitä, loukkasiko se uskonnonvapautta ja indoktrinaation kieltoa. Italian valtio pyrki tapauksen käsittelyssä suvivirren puolesta esitettyjä mielipiteitä muistuttavalla tavalla argumentoimaan sen puolesta, että koulujen seinille sijoitettu krusifiksi oli muodostunut osaksi italialaista kulttuurista traditiota tavalla, joka vähensi sen ongelmallisuutta. Tuomioistuin ei kuitenkaan niellyt tätä väitettä vaan katsoi ihmisoikeusvelvoitteiden kannalta olennaista krusifiksissa olevan sen uskonnollisen puolen. Meilläkin nyt käytävän keskustelun kannalta huomionarvoisella tavalla tuomioistuin myös korosti edelleen sitä, että, vaikka valtio sai itse päättää miten se traditioitaan esimerkiksi koulussa oppilaille välittää, eivät kulttuuriset traditiot itsessään voineet vapauttaa Italiaa sen ihmisoikeusvelvoitteista. Sitä, oliko krusifiksi ongelmallinen vai ei, ei siis voitu ratkaista nimeämällä se osaksi kulttuuria, tai viittaamalla sen kuulumiseen italialaisiin traditioihin.
Lautsi-ratkaisussa tuomioistuin kuitenkin katsoi, ettei pelkkää ristin pitämistä seinällä voitu Italialaisessa moniarvoisessa kouluympäristössä pitää indoktrinaationa ja näin Italia sai itse päättää sen esillä pitämisestä. Tuomioistuin perusteli ratkaisuaan sillä, että sen käsityksen mukaan koulun seinälle ripustettava risti oli luonteelta passiivinen symboli. Tällaisenaan se poikkesi erilaisista aktiivisista uskonnollisista symboleista. Esimerkkinä aktiivisesta symbolista tuomioistuin viittasi islaminuskoisen opettajan pitämään huiviin, jonka se oli aiemmassa Dahlab-ratkaisussaan katsonut olevan uskonnonvapauden kannalta ongelmallinen.
Vaikka tuomioistuimen tekemää jaottelua ja erityisesti sen esimerkkejä voi perustellusti kritisoida, on erottelussa selitysvoimaa: on olemassa passiivisempia ja aktiivisempia uskonnollisia symboleja ja näillä on erilaisia vaikutuksia yksilön uskonnonvapauteen. Pelkästään väittely siitä, mikä on ja mikä ei ole uskonnollista ei siksi ole Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön valossa oikeudellisesti kestävää. Tällainen väittely olisi mielekästä vain tilanteessa, jossa ajattelisimme, että kaikki uskonnollinen olisi poistettava tai edes poistettavissa julkisesta tilasta. Näin ei kuitenkaan ole, eikä tämä myöskään ole uskonnonvapauden tavoitteena. Uskonnonvapaus ei tuota kenellekään oikeutta elää ehdottomassa mielessä sekulaarissa tai neutraalissa yhteiskunnassa tai välttyä uskonnon kohtaamiselta. Se tuottaa kuitenkin oikeuden olla tulematta koulussa julkisen vallan toimesta toteutettavan uskonnollisen indoktrinaation kohteeksi, jollaista koulussa voi aivan sen perusluonteen vuoksi helposti syntyä.
Lautsi-ratkaisun mukaisesti valtioilla on mahdollista tuoda luokkatilassa esiin uskonnollisia elementtejä ilman, että tällaista toimintaa vain sen uskonnollisuuden vuoksi voidaan katsoa kielletyksi. Samalla on tärkeää huomata, ettei tämä mahdollista – edes poliittisten irtopisteiden toivossa – minkä tahansa uskonnollisten elementtien tuomista koulutyöhön, vaan tuomioistuimen tällaiselle toiminnalle asettamat rajat näyttävät itse asiassa jäävän varsin kapeiksi. Vaikka tuomioistuin katsoi seinällä passiivisesti roikkuvan ristin ongelmattomaksi, jo pelkästään opettajan käyttämä huivi – opettajan asemassa olevan kantajansa sille tuottaman ”aktiivisuuden” vuoksi – saattoi sen mukaan muodostua indoktrinaatioksi. Tältä kannalta näyttää selvältä, että jo suhteellisen vähäinenkin toiminnallisuus voi astua rajan väärälle puolelle.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä on tuomioistuimen uskonnollisissa kysymyksissä jäsenmaille salliman varsin laajan harkintamarginaalin valossa vaikeampi tehdä yleisiä johtopäätöksiä kuin monien muiden sopimuksen turvaamien oikeuksien kohdalla. Näin pelkästään siksi, että jo ratkaisujen lopputulemien valossa tuomioistuin näyttää katsoneen monissa tapauksissa varsin suotuisasti valtioiden omia kantoja.
Olennaisinta kuitenkin on, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä nousee esiin oikeudellisia kysymyksiä, joihin perustuslakivaliokunnan aiempi lausuntokäytäntö ei anna vastauksia. Jos ja kun perustuslakivaliokunta arvioi uudelleen koulujen juhlakäytäntöjä uskonnonvapauden näkökulmasta, täytyy sen siis pystyä vastamaan muun muassa siihen, miten nykyisin käytössä olevat käytännöt ovat yhteen sovitettavissa ihmisoikeussopimuksesta johtuvien indoktrinaation kieltoon liittyvien velvoitteiden kanssa. Samalla sen on myös vastattava siihen apulaisoikeuskanslerin ratkaisussaan hyvin selkeästi esiin tuomaan kysymykseen, miten kouluissa omaksutut käytännöt ovat yhteensovitettavissa sen kanssa, että oppilailla on oikeus olla paljastamatta vakaumustaan.
Apulaisoikeuskansleri on omassa ratkaisussaan käsitellyt näitä ja muita perustuslaista koulutyön järjestämiselle muodostuvia vaatimuksia, ja esittänyt, että paras ratkaisu niiden huomioimiseksi olisi, ettei kouluissa lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä. Tämä kanta on oikeudellisesti perusteltu. Kannan kutsuminen ”yksityisajatteluksi” tai ”mielipiteeksi” on valitettavaa populismia, joka ei edistä asian mielekästä ratkaisemista. Jos apulaisoikeuskanslerin katsotaan tulkinneen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä virheellisesti, on syytä toivoa, että tätä kantaa tukevat perusteet tuodaan esiin ja näin annetaan perusteet ratkaisulle, joka kykenee vastaaman kaikkiin perustuslaista ja ihmisoikeusvelvoitteistamme johtuviin oikeudellisesti haastaviin kysymyksiin.
Johannes Heikkonen
Tohtorikoulutettava, Turun yliopisto
Perustuslakiblogi 
Apulaisoikeuskanslerin päätöksessä pistää silmään, ettei siinä arvioitu kantelijan koulun toimintaa nykyisten ohjeiden noudattamisessa vaan kehotettiin opetushallitusta tarkistamaan ohjeita. Tilanne Suomen kouluissa vastaa pitkälti Lautsi-tapauksessa kuvattuja olosuhteita Italian koulussa. Tässä mielessä EIT:n uudempi käytäntö ei anna aihetta muuttaa peruslakivaliokunnan kantaa.
9 artiklaan perustuvat uskontoon kuulumattomien oikeudet eivät anna oikeutta torjua uskonnollisia ajatuksia sisältävää viestintää ja rajoittaa muiden oikeutta harjoittaa uskontoa, vaikka se jotenkin sivuaisi heidän jokapäiväistä elämäänsä. Negatiivinen uskonnonvapaus ja valtion velvollisuus suhtautua puolueettomasti eri uskontoihin ei tarkoita uskonnotonta yhteiskuntaa ja uskonnon hävittämistä julkisesta tilasta. EIT:n suuren jaoston Lautsi and others tapaus 18.3.2011 ei vastaa näitä pyrkimyksiä. EIT:n suuren jaoston Leyla Sahin v. Turkki 10.11.2005 105-107 kohtien mukaan valtion tehtävä on ylläpitää tasapainoa ja suvaitsevaisuutta eri ryhmien välillä. 9 artiklan kattamien oikeuksien pohjalta ei voi arvioida jokaista tekoa ja toivetta torjua tilanteet, jotka liittyvät uskontoon ja jonka vaikuttimena on usko.
Suomalaiset perinteet rinnastuvat passiivisiin symboleihin. Jos koulussa on vaihtoehtoja tarjolla myös uskonnotomille, pitää olla mahdollista valita myös uskonnolisia elementtejä sisältävä vaihtoehto. Uskonnonvapaus ei anna oikeutta torjua tilanteita, joissa kysytään valintaa uskonnollisen tai uskonnottoman vaihtoehdon välillä. Uskonnonvapaus ei anna oikeutta torjua muiden uskonnon harjoittamista, jos se vain vähäisesti sivuaa omaa tilannetta.
Minusta tuntuu, että Ollilan tuossa ilmaisema käsitys on osaamaton ja onneton erityisesti ja nimenomaan sen johdosta, että hän näyttää vieläkin jättäneen käsittämättä, että nyt on kyseessä viranomaisasemassa tehty uskonnon (uskonnonharjoittamisen) tarjoaminen kouluun vallanalaisuudessa oleville oppilaille – eikä suinkaan koulussa olevan yksittäisen itse päätöksensä tekemään täysin kykenevän henkilön tekemä oma uskonnonharjoittamisensa jossa ei olisi ketään ’vallanalaista’ mukana.
Olen täysin vakuuttunut periaatteesta että uskonnonvapaus kuuluu ihmisille heidän yksityisessä kapasiteetissaan, mutta että positiivinen uskonnonvapaus ei kuulu viranomaisille eikä kuulu laitoksille eikä kuulu vallankäyttöasemassaan viranomaisena toimiville henkilöille (siis siinä vallankäyttökapasiteetissa).
Minusta on itsestään selvää, että uskonnonvapaus kuuluu nimenomaan ihmisille, mutta ei kuulu millekään sellaiselle joka ei ole ihminen. Tämän osalta olisi etenkin osaamattomien ihan hyvä katsoa kertaalleen perustuslaista, kenelle siellä on sanoin lausuttu näiden perusoikeuksien kuuluvan. Ihmisoikeussopimuksessakin jotenkin tietyin sanoin alleviivataan että ihmisoikeudet kuuluvat ihmisille. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty sellainenkin näkemys (minusta tuntuu että olen samaa mieltä siitä) että julkisyhteisönä toimiva luterilainen seurakunta, koska on viranomainen, ei nauti perustuslain perusoikeussuojaa uskonnonvapaudelle. Sen julkisoikeudellisen seurakunnan jäseninä olevat iihmiset kylläkin nauttivat.
Koulun palveluksessa tai sen johtoasemassa oleva henkilö saa yksityisessä ominaisuudessan toki harjoittaa uskontoa. On asiallista järjestystä se, että hän ei pääsääntöisesti tee sitä virka-aikana, ei ainakaan taukojensa ulkopuolella, eikä indoktrinointia virkapaikkansa ihmisten keskuudessa toteuttaen.
On nähdäkseni epärehellistä, vallanhimoista ja uskonnontuputtamisen rakentelua edes yrittää väittää, että uskonnonharjoittamisen täysi poissaolo kouluista merkitsisi edes oleellista rajoitusta evankelis-luterilaisten positiiviseen uskonnonvapauteen maassa, jossa toiminnassa olevia evankelis-luterilaisia kirkkorakennuksia on pääsääntöisesti parinkymmenen kilometrin sisällä jokaisen vierailtavissa, ja monin paikoin vielä sitäkin tiheämmässä.
Evankelis-luterilaiset kirkkorakennukset sisältävät viikottain, usein montakin kertaa viikossa, virsilaulua. Olen ymmärtänyt että kyseiset kirkkorakennukset niiden virsienkään aikana eivät varsinaisesti ole edes tupaten täynnä, vaan pikemminkin ikään kuin kumisevat tyhjyyttä, eli vielä hyvin väljästi tilaa tarjoavia siihen nähden että paikalla useimmiten on vain muutama kourallinen ihmisiä, ja olen ymmärtänyt että tulijoita otettaisiin niihin tilaisuuksiin siellä hyvin mielellään vastaan.
Suvivirsikin toki on aktiivista toimintaa.
Sitäpaitsi, ihan niin kuin transsukupuolisten asioissa ym, uskonnollisesta elementistä kärsimystä kokevan omakohtainen kokemus on mielestäni relevantti mittapuu sille, minkä on katsottava olevan uskonnonharjoittamista johon ei tarvitse osallistua. Varsinkin jos kärsimystä kokevan näkemys on objektiivisin tiedoin perusteltavissa, kuten suvivirsi tietysti on: esimerkiksi luterilainen kirkko itse määrittelee virren lauletuksi rukoukseksi. Lukuisat kristityt sanovat suvivirren olevan heille uskontonsa harjoittamista. Jne. On siis objektiivista näyttöä että virttä, myös suvivirttä, pidetään uskonnonharjoittamisena. Rukous on tietenkin varmaan kaikkien rehellisten arvioijien luokituksessa uskonnonharjoittamista.
Useimmissa, ehkäpä kaikissa, suvivirttä juhlassa käyttävissä maamme kouluissa suvivirren (ja enkeli taivaan -virren) kohdalla edellytetään seisomaan nousemista. Väittääkö joku että esimerkiksi tämä ei olisi täysin itsestään selvää aktiivista toimintaa joka painostuu jokaiselle paikalla olevalle, ja jokaiselle alaikäiselle oppilaalle.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisulinjan tulkinnan mukaan Euroopan ihmisoikeussopimus nimenomaan antaa oikeuden torjua tilanteet, joissa kysytään valintaa uskonnollisen tai uskonnottoman vaihtoehdon välillä. Julkinen valta, esimerkiksi koulu, ei saa kysyä sellaista valintaa.
Minä olen ymmärtänyt että tämä linja tulee siitä, että uskonnollisen inkvisition toimittaminen on julkiselta vallalta kiellettyä Euroopan ihmisoikeussopimuksen alaisuudessa. Uskonnollisesta inkvisitiosta aiheutuu historiallisen kokemuksen mukaan pienempiä ja suurempia ihmisoikeusloukkauksia ikään kuin väistämättömästi, ja siksi ymmärrän hyvin miksi Euroopan ihmisoikeussopimus haluaa torjua koko toiminnan julkiselta vallalta. Sehän on uskonnollista inkvisitiosta, kun oppilailta (tai heidän perheiltään) kysytään, osallistuuko vaiko ei milloin mihinkin uskonnolliseen asiaan, ja siitä kertyy datatietoa osallistumisista ja osallistumatta jättämisistä. Sellainen on muun muassa kerettiläisten valvontaa ja datan rekisteröintiä kerettiläisistä tekosista. Esimerkiksi: johonkin seurakuntaan kuuluva yksilö, jos valitsee niin päin että ei suostu osallistumaan sen mukaiseen uskonnolliseen tilaisuuteen, sillä näkyy kerettiläisenä kyseiselle seurakunnalle ja muillekin. No, seurakunta voinee omissa tilaisuuksissaan katsella ketkä osallistuvat, ketkä eivät; mutta sellainen osallistumisen valitsemisiin asettaminen on aivan sopimatonta toimintaa (eli kiellettyä uskonnollista inkvisitiota) viranomaisen tekemänä kuten koulun.
Lyhyesti ja ytimekkäästi:
Valtio ei ole velvollinen olemaan uskonnoton, mutta se ei saa indoktrinoida oppilaita..Se ei saa myöskään pakottaa ketään osallistumaan uskonnon harjoittamiseen, tai edes paljastamaan vakaumustaan. Näistä velvollisuuksista valtio ei voi vapautua, tai niillä turvattuja oikeuksia rajoittaa, toisten ihmisten uskonnovapauden vuoksi. Se ei myöskään vapaudu näistä velvoitteista pelkästään traditioon vetoamalla.
Ja hieman perusteluja tälle:
Kuten olen yrittänyt kirjoituksessa tuoda esiin, ei negatiivinen uskonnonvapaus tuota valtiolle velvollisuutta pyrkiä sinänsä poistamaan uskontoa julkisesta tilasta, eikä tällainen pyrkimys edes välttämättä ole yhteensopiva uskonnonvapauden kanssa. EIT:n käsittelyssä on parasta aikaa S.A.S v. Ranska -tapaus, joka koskee Ranskan ns. burka-kieltoa ja sen oikeuttavuutta tästä näkökulmasta. Viime vuonna myös saimme ensimmäisen selvä ratkaisun, jossa katsottiin, että yksilön uskonnonvapaus voi rajoittaa työnantajan mahdollisuuksia kieltää työntekijöiden uskonnolliset ilmaisut työtehtävissä. Tässä Eweida-tapauksessa oli kyse ristin pitämisestä näkyvillä työvaatteiden päällä.
On kuitenkin tärkeää erottaa yksilön oikeusasema julkiselle vallalle asettuvista velvoitteista, joista nytkin kyseessä olevassa koulutyön järjestämisessä on kyse. Julkinen valta ei ole perusoikeuksien subjekti, vaan sillä on velvollisuus turvata niitä. Indoktrinaation kielto, kuten myöskään oikeus olla osallistumatta omatunnonvastaiseen uskonnon harjoittamiseen eivät ole lähtökohtaisesti periaateluontoisia oikeuksia joita voitaisiin punnita positiivista uskonnonvapautta vastaan. Näin niitä tulkittaessa olennaista on tämän oikeuden rajojen – tai oikeastaan sen soveltamisalan – määrittäminen. Tämä ilmenee hyvin selvästi esim. Lautsi-ratkaisusta, kun tuomioistuin toteaa: “The State is forbidden to pursue an aim of indoctrination that might be considered as not respecting parents’ religious and philosophical convictions. That is the limit that the States must not exceed.” Olennaista on siis oikeudellisesti arvioida, milloin tämä raja on ylittynyt.
PL 11.2§:n asettaman negatiivisen uskonnonvapauden osalta sama ilmenee selvästi oikeuskäytännössä, ja on se syy, miksi meillä toiminnan ”tilaisuus-luonteen” arvioiminen on muodostunut niin keskeiseksi. Kun yksilöä ei voi perustuslain mukaan missään tilanteessa pakottaa osallistumaan uskonnolliseen tilaisuuteen, on oikeudellisen tarkastelun keskipisteessä se, minkälainen toiminta voidaan katsoa uskonnolliseksi tilaisuudeksi. Tällainen soveltamisalaa koskeva arvio ei ole punnintaa vaan tämän perusoikeuden soveltamisalarajojen määrittämistä. Kyse ei siis ole kenenkään oikeuden rajoittamisesta, vaikka tilanne tältä tuntuisikin. Erioikeuksista luopuminen voi tehdä kipeää, mutta oikeudellisesti kyse ei ole perusoikeuteen kohdistuvasta puuttumisesta. Julkisella vallalla kun ei tällaisia oikeuksia voinut alun perinkään olla. Toki koulussa opiskelevilla oppilailla on myös oma positiivinen uskonnonvapautensa, kuten tietyissä rajoissa myös opettajilla, mutta valtio ei voi tukea tämän oikeuden toteutumista niin, että se ylittäisi indoktrinaation kiellon, negatiivisen uskonnonvapauden, vakaumuksen paljastumattomuuden oikeuden ja yhdenvertaisuuden rajat.
Koko oman argumentaationi pihvi on se EIT:n hyvin selvästi esiin tuoma lähtökohta, jonka mukaan pelkkä traditio sinänsä ei voi olla oikeuttamisperuste ihmisoikeuksien kannalta, vaan oikeudellisen arvion on kohdistuttava tarkemmin siihen yksittäiseen toimintaan ja seikkoihin jotka asian ratkaisemisen kannalta ovat relevantteja. Tällaista perusteellista arvioita tarvitaan, apulaisoikeuskansleri on nyt sellaista tarjoillut. Päätös on hyvin punnittu ja oikeudellisesti perusteltu, ja siinä esiin tulleiden seikkojen valossa on mielestäni täysin ymmärrettävää että tarkastelu on ulotettu koskemaan koko ohjeistusta.
Vakaumuksen paljastamattomuuden kieltoa ei voi muotoilla ehdottomaksi siten, ettei henkilöltä voisi kysyä, minkä hän valitsee. Esim. vanhemmat ilmoittavat koululle, valitaanko uskonnon opetus tai muu opetus. Varusmiespalveluksessa voidaan kai kysyä, osallistuuko henkilö uskonnon tai muuhun opetukseen. Olennaista on vaihtoehtojen tarjoaminen eikä niihin perustuvista valinnoista ilmoittaminen. EIT:n perustelujen yksittäisiä lauseita ei voi korottaa ehdottomiksi säännöiksi vaan niitä pitää arvioida koko kontekstissa.
Perinteet muuttuvat ja kehittyvät. Laajaa tukea nauttivia perinteitä ei ole mielekästä kieltää absoluuttisten tulkintojen takia. EIT:n käytännössä uskonnollisen rauhattomuuden ja ristiriitojen torjunta valtion sisällä on yhtä lailla tunnustettu.
Mielestäni se että lasten vanhemmilta kysytään, valitaanko uskonnon opetus vai muu, on sekin EITn linjauksen vastaista. Se saisi sekin mielestäni tuomion EITltä. Sillä valinnanasettamisella on maamme sisäisesti kuitenkin kirjoitetun lain asettama mandaatti. Joten sitä ei ole ihan yksinkertaista poistaa, vaikka siis näkemykseni mukaan onkin tuon uskonnollisen inkvisition kiellon vastaista julkisen vallan toimintaa ja arvioni mukaan saisi tuomion EITstä.
Koulujen järjestämään uskonnonharjoittamiseen osallistumisen tai osallistumattomuuden valinnan asettamisella ei ole kuitenkaan mitään lainsäädäntömme tukea. Ei mitään mandaattia. Itse asiassa laissamme ei ole yhtään mitään joka edes oikeuttaisi kouluja järjestämään uskonnonharjoittamista eikä uskonnollisia tilaisuuksia eikä virsiä.
Kun se on uskonnonharjoittamista, valitsijoiden (oppilaiden) valinnat voivat kulkea ja kulkevat hieman eri jakolinjoja pitkin oppilaiston keskuudessa kuin mitä tunnustuksettoman uskonnonopetuksen valitsemiset. Jako ei siis ole yksi yhteen. Varsinkaan jako ei kulje kirkon jäsenyyden mukaan, vaan on kirkkoon kuuluviakin kieltäytyjiä jne. Se kouluissa nyt harjoitettu mandaatiton kysely uskonnonharjoittamisiin osallistumisesta (eli uskonnollinen inkvisitio) siis kerää erisisältöistä dataa kuin data osallistumisista tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen vs muuhun.
Olen jo vuosia kummastellut mikä hullunrohkeuden puuska on saanut Opetushallituksen kirjoittamaan vuoden 2006 tiedotteensa, jossa Opetushallitus sanoo että kouluissa saa järjestää uskonnonharjoittamista. Nimittäin, tietoni mukaan Opetushallituksella ei ole yhtään mitään toimivaltaa oikeuttaa sellaista eikä sallia sellaista. Toistan vielä kerran: lainsäädännössämme ei ole mitään lakia eikä muutakaan norminantovallan puitteissa annettua säännöstä joka oikeuttaisi kouluja järjestämään uskonnonharjoittamista.
Tässä kohtaa on ehkä osaamattomille hyvä muistuttaa, että Perustuslain säätämä oikeus positiiviseen uskonnonvapauteen ei kuulu kouluille. Tässä kohtaa muistui mieleeni nyt myös mainita että koulu ei ole uskonnonvapauslaissa järjestetty uskonnollinen yhdyskunta, joten (ja muutoinkaan) uskonnonvapauslaissa ei ole kohtaa joka oikeuttaisi koulun järjestämään uskonnonharjoittamista.
Niissä tyhjyyttään kumisevissa kirkoissa olisi oivaa tilaa ja kuulemani mukaan tervetulotoivotuksiakin luvassa, suvivirren veisaamisen ym uskonnonharjoittamisen toteuttamiseksi.
Minä toivon että palstalla riehuvat kristityt fanaatikot eivät kuitenkaan nyt ryhtyisi toteuttamaan rauhattomuuksia maassamme. Etuoikeuksien menetys tietysti kirvelee, etenkin ahnetta ja itsekästä mieltä, mutta voisimmeko silti toivoa pidättymistä ihan kovista rauhattomuuksista. Vaikka niillä rauhattomuuksilla tekikin mieli uhkailla.
Minun näkemykseni mukaan ’tilaisuus’-käsitteen käyttö on päinvastoin aiheuttanut ongelmia joita ei saisi olla, ja jonka takia mielestäni Perustuslakivaliokunta ansaitsee lujia potkuja niin kutsutuille persuuksille.
Ei tilaisuuksiin, vaan:
Yksilöä ei voi perustuslain mukaan missään tilanteessa pakottaa osallistumaan uskonnon harjoittamiseen.
Siis jo tilaisuuden pienehkönäkin osana oleva uskonnonharjoittaminen on sellaista johon ei missään tilanteessa voida pakottaa. Eikä edellyttää paljastamaan että ei osallistu siihen osaseen.
Mitä vikaa tilaisuus-termin käytössä: Olemme konkreettisesti vuosien varrella joutuneet havaitsemaan lukuisia nk tilaisuuksia (usein pitkäkestoisia tilaisuuksia, kuten tunnin tai pari), joissa osasena on ollut jotakin jota objektiivisestikin pidetään uskonnonharjoittamisena.
Oikeus olla osallistumatta ja oikeus olla paljastamatta osallistumattomuutta kohdistuu jo siihen tilaisuuden osaseenkin, eli uskonnonharjoittamiseen.
Mutta se ei ole välttämättä aina toteutunut kouluissa ja niiden tilaisuuksissa, kun ja koska vuonna 2002 silloinen Perustuslakivalikunta meni lausumaan sanan tilaisuus eikä käyttänyt sanaa uskonnonharjoittaminen. I blame the 2002 Select Committee on Constitutional Affairs, the chaos-creators. Mitäs ryhtyivät perustuslain sanamuodon tuetta ja sotkun aiheuttaen käyttämään termiä.
Perustuslaki ei käytä sanaa tilaisuus eikä sanaa uskonnollinen tilaisuus. Perustuslaki käyttää sanaa uskonnonharjoittaminen.
Apulaisoikeuskansleri on otsikoinut ratkaisunsa sanalla uskonnonharjoittaminen.
Tuosta tilaisuus-käsitteen ongelmallisuudesta olen kyllä samaa mieltä, ja tuossa edellisessä bloggauksessani olen asiaa myös tältä osin hieman avannut. Tosin, jos nykyiseen pykälän tulkintakäytäntöön tuotaisiin tuo pelkän harjoittamis-edellytyksen uusi avoimempi tulkinta, voisivat seuraukset olla aika onnettomat. Koko normin tulkintakäytännöt pitäisi päivittää nykypäivän muuttuneeseen maailmaan.
Uskonnollista vakaumusta koskeva tieto on henkilötietolain ja EU:n tietosuojadirektiivin mukaan arkaluontoinen henkilötieto. Uskonnollista vakaumusta koskevaa tietoa voidaan käsitellä niitä edustavien yhdistysten ja yhteisöjen toiminnassa ja rekisterinpitäjälle laissa säädetyn tehtävän perusteella. Peruskoulussa oppilaiden huoltajien ilmoittamia valintoja voidaan käsitellä koulun tehtävien suorittamiseksi. Uskontonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen lisäksi valintoja tehdään kieliaineissa ja muissakin valinnaisissa aineissa. Jos oikeus olla paljastamatta vakaumusta olisi ehdoton, mitään tällaisia tehtävia ja valintoja ei voisi toteuttaa.
Oppivelvollisuuden suorittamista tarkoittavan peruskoulun opetusta voidaan arvioida vallanalaisuuden kannalta, vaikka opetuksen sisällä on mahdollista tehdä valintoja. Toisen asteen koulutus ja yliopistokoulutus on vapaaehtoista, joten tähän ei kai vallanalaisuus konstruktio sovi, vaikka oppilaitos määrittelee opintosuoritukset ja tutkintotavoitteet.
Onko keskustelijoilla tavoitteena kaikkien uskonnoliseen perintöön liittyvien elementtien puhdistaminen julkisyhteisöjen toiminnasta tai eri ryhmien segregaatio. Tätä ei voi perustella EIT:n käytännöllä vaan ainoastaan omilla tavoitteilla.
Sananvapauden osalta EIT on katsonut sen kuuluvan myös oikeushenkilöille.Uskonnonvapauden osalta en muista ratkaisukäytäntöä. Jos uskonnollisen yhteisön toimintaa rajoitetaan, valtion toimia on mahdollista arvioida 9 artiklan pohjalta.
Kirjoituksessani todetaan, että yksilöillä on oikeus olla paljastamatta vakaumustaan ja että perustuslakivaliokunnan olisi otettava kantaa siihen miten koulujen käytännöt suhtautuvat tähän oikeuteen. Tämä asia on tuotu esiin siksi, että esimerkiksi PeVM 10/2002 ei edes tunnista tällaisen oikeuden olemassoloa. Olennaista asian huomioiminen olisi myös siksi, että niin apulaisoikeusasiamies kuin apualaisoikeuskansleri ovat ratkaisuissaan molemmat katsoneet kyseisen oikeuden tuottavan ongelmia suomalaiselle koulujärjestelmälle. Oikeutta ei ole väitetty blogitekstissä ehdottomaksi, eikä se sitä ole. Tässä mielessä se ei kuitenkaan poikkea valtaosasta muita perus- ja ihmisoikeusksia. Kuten EIT:n oikeuskäytännöstä käy selvästi esiin, ovat tämän oikeuden julkiselle vallalle asettamat rajat tiukat. Näin erityisesti silloin kun puhutaan koulujen kaltaisista ympäristöistä, kuten Grzelak ratkaisussa selvästi tuodaan esiin:
It necessarily follows that there will be an interference with the negative aspect of this provision when the State brings about a situation in which individuals are obliged – directly or indirectly – to reveal that they are non-believers. This is all the more important when such obligation occurs in the context of the provision of an important public service such as education.
Niissä tapauksissa, joissa tätä oikeutta ei ole katsottu loukatun, kuten Wassmuth v. Saksa, on ollut kyse ollut aikuisilta hyvin formaalisti ja instrumentalistisesti kerätystä tiedosta jota on käytetty hyvin rajatusti (vero-lomake).
Apulaisoikeuskanslerin ja apulaisoikeusasiamiehen ratkaisut ovat hyviä ja perusteltuja pohjia suomalaiselle keskustelulle vakaumuksen paljastumattomuuden oikeuden toteutumisesta kouluissa, ja niissä esitetyistä ratkaisuista on voidaan käydä konkreettista, asiantilaa aidosti valottavaa oikeudellista keskustelua.
tulihan se sieltä se uskonnollisten piirien suosima olkinukkekin: ”Onko keskustelijoilla tavoitteena kaikkien uskonnoliseen perintöön liittyvien elementtien puhdistaminen”….
Suomen Ateistiyhdistys näyttääkin arvostelleen Ollilan verrattain kriittisesti.
Yksityisoikeudellisen oikeushenkilön mahdollinen oikeus ihmisoikeuteen on perusteiltaan eri asia kuin viranomaisen mahdollinen oikeus ihmisoikeuteen. Viranomainen siinä ominaisuudessa ei ole ihminen eikä ihmisten vapaaehtoinen yhteenliittymä.
Toki ihmisten muodostamalla yksityisoikeudellisella oikeushenkilöllä voi luontevasti olla sama ihmisoikeus kuin sen yksittäisellä ihmiselläkin. Yleensä lisäksi yksityisoikeudellisen oikeushenkilön esimerkiksi sananvapautta käyttää ihan yksityisoikeudellisesti ja lähtökohtaisesti vapaaehtoisesti joku ihminen. Niinpä ei ole mitenkään epäloogista että sananvapauden osalta EIT olisi jossakin tapauksessa katsonut sen kuuluvan myös oikeushenkilöille.
Esimerkiksi koulu ei ole ihminen eikä ihmisten vapaaehtoinen yhteenliittymä. Koululla on viranomaisaseman kautta pakkovaltaa.
Mitä tulee luterilaisen seurakunnan asemaan perusoikeussuojan suhteen, eduskunnan perustuslakivaliokunta on jo muutama vuosikymmen sitten lausunut että seurakunnalle ei kuulu oikeutta omaisuuden perusoikeussuojaan, vaan nyt seurakunnan nimissä omaisuutta on esimerkiksi siirrettävissä ihan tavallisella lainsäädännöllä vaikkapa julkisen vallan jollekin toiselle haaralle.
Eräs jossakin pohjoisen yliopistossa valmistunut oikeustieteen opinnäyte (tekijä taisi olla joku seurakunta-aktiivi tms) pari vuotta sitten ikään kuin parahti siitä havainnosta, että luterilaisen seurakunnan julkaisema seurakuntalehti ei nauti sananvapauden perustuslainsuojaa, koska julkaisija so seurakunta on viranomainen ja julkisen vallan haarake – eikä ihminen. Joku ihminen toimittaa sellaista seurakuntalehteä ikään kuin virkatyönä, ’laulellen kustantajan lauluja’, eikä omana ’vapaaehtoisena’ julkaisutoimintanaan.
Eihän luterilaisen valtionkirkon seurakunnalle edes pidä kuulua uskonnonvapautta ja uskonnonvapauden ihmisoikeussuojaa, edes luterilaisen kirkon omasta näkökulmasta, sillä moinen seurakunnalle muka kuuluva uskonnonvapaus merkitsisi kirkon rakenteen romahtamista: seurakunta päättäisi ihan itse uskonnollisista asioistaan eikä sitä voitaisi velvoittaa noudattamaan kirkon yhteisten elinten ratkaisuja niissä, koska uskonnonvapaus. Kyllähän on aivan selvää että luterilaisen valtionkirkon yksittäisen seurakunnan uskonasioista päättää monissa kohdin ihan muut elimet kuin kyseinen seurakunta itse, alkaen uskontunnustuksesta, pappisvirkojen virkakelpoisuuksista, päättyen hyödyttömäksi käyneen kirkkorakenuksen myyntiluvan antamiseen.
Luterilaiselle valtionkirkolle edes kokonaisuutena ei voi nykyjärjestelmässä periaatteessa kuulua uskonnonvapautta, jo siitä knoppologisesta syystä että kirkkolakiin (siis eräisiin uskonasioihin) ei tule muutosta ellei eduskunta (ihan kirkon oman rakenteen ulkopuolinen elin, jossa on kirkkoon kuulumattomiakin mukana päätöksenteossa) hyväksy sille saapunutta kirkkolain muutosesitystä. Luterilainen valtionkirkko ei siis itse vapaasti pääse päättämään esimerkiksi omasta tunnustuksestaan, vaan lopulta se on kiinni valtion lainsäätäjän myötävaikutuksesta, joka on evättävissä idiosynkraattisesta syystä. Eduskunta voi päätyä siihen että kirkkolain muutosesitys ei miellytä sitä mikä on luonnehdittavissa täydeksi harkintavallaksi yhteen uskonryhmään kohdistuen; mutta kaikkia vapaita uskonnollisia yhdyskuntia koskevissa lainsäädäntötoimissa lainsäätäjä on tiukemmin rajattu muun muassa lainsäädännön velvoitteeseen olla kaikkiin tapauksiin yhdenvertainen.
Minun mielestäni on järkyttävää, että joku oikeustieteilijä voisi tosiaan ajatella niin että koulun jonkun johtohenkilön positiivinen uskonnonvapaus olisi peruste sellaiselle että hänen johtamansa koulu sen perusteella voisi ryhtyä tekemään lasten uskonnollista indoktrinointia. Huomauttaisin että lähetyskäsky ei ole maamme lainsäädännön käskyjä, vaan maamme lainsäädännön ulkopuolella olevan erään uskonnollisen paatoksen ikiomia käskyjä.
Muutaman kaverin kanssa Tampereella olemme kanssasi Johannes samoilla linjoilla ja varmasti tulemme tästä jutusta lainaamaan muutamia lausehia. Varsinkin tuota ”lyhyesti ja ytimekkäästi”.
Kiitos vielä viimesyksyisestä visiitistä!
Olen samaa mieltä tuosta passiivinen/aktiivinen indotrinaatio asiasta. Asun Helsingin Kalliossa Viidenellä linjalla eikä Kallion kirkon olemassaolo minua häiritse. Mutta se että siellä soitetaan kelloja aiheuttaen melusaastaa ympäristöön on mielestäni tuomittavaa.
Mielestäni se että lasten vanhemmilta kysytään, valitaanko uskonnon opetus vai muu, on sekin EITn linjauksen vastaista. Se saisi sekin mielestäni tuomion EITltä. Sillä valinnanasettamisella on maamme sisäisesti kuitenkin kirjoitetun lain asettama mandaatti. Joten sitä ei ole ihan yksinkertaista poistaa, vaikka siis näkemykseni mukaan onkin tuon uskonnollisen inkvisition kiellon vastaista julkisen vallan toimintaa ja arvioni mukaan saisi tuomion EITstä.
Tämä kanta segregoivan uskonnonopetuksen EIT-vastaisuudesta on ilmaistu esimerkiksi 5.helmikuuta 2014 oikeuskanslerinvirastoon saapuneessa, laatimassani kirjelmässä erääseen juttuun, joka asia siellä tietääkseni yhä on vireillä. Siinä vireillä olevassa jutussa ei ole kyse uskonnonopetuksesta, vaan tämä kanta siinä jutussa on sinne lausuttu toteamuksena jolla on suhteutettu tätä segregoivaa uskonnonopetusta ja siinä jutussa vireillä olevaa asiaa toisiinsa.
Koulujen järjestämään uskonnonharjoittamiseen osallistumisen tai osallistumattomuuden valinnan asettamisella ei ole mitään lainsäädäntömme tukea. Ei mitään mandaattia. Itse asiassa laissamme ei ole yhtään mitään joka edes oikeuttaisi kouluja järjestämään uskonnonharjoittamista eikä uskonnollisia tilaisuuksia eikä virsiä.
Kun se on uskonnonharjoittamista, valinnan tekijöiden (oppilaiden) valinnat voivat kulkea ja kulkevat hieman eri jakolinjoja pitkin oppilaiston keskuudessa kuin mitä tunnustuksettoman uskonnonopetuksen valitsemiset. Jako ei siis ole yksi yhteen. Varsinkaan jako ei kulje kirkon jäsenyyden mukaan, vaan on kirkkoon kuuluviakin kieltäytyjiä jne. Se kouluissa nyt harjoitettu mandaatiton kysely uskonnonharjoittamisiin osallistumisesta (eli uskonnollinen inkvisitio) siis kerää erisisältöistä dataa kuin data osallistumisista tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen vs muuhun.
Olen jo vuosia kummastellut mikä hullunrohkeuden puuska on saanut Opetushallituksen kirjoittamaan vuoden 2006 tiedotteensa, jossa Opetushallitus sanoo että kouluissa saa järjestää uskonnonharjoittamista. Nimittäin, tietoni mukaan Opetushallituksella ei ole yhtään mitään toimivaltaa oikeuttaa sellaista eikä sallia sellaista eikä myöntää lupaa sellaiseen. Toistan vielä kerran: lainsäädännössämme ei ole mitään lakia eikä muutakaan norminantovallan puitteissa annettua säännöstä joka oikeuttaisi kouluja järjestämään uskonnonharjoittamista.
Tässä kohtaa on ehkä osaamattomille hyvä muistuttaa, että Perustuslain ihmisille säätämä oikeus positiiviseen uskonnonvapauteen ei kuulu kouluille. Tässä kohtaa muistui mieleeni nyt myös mainita että koulu ei ole uskonnonvapauslaissa järjestetty uskonnollinen yhdyskunta, joten (ja muutoinkaan) uskonnonvapauslaissa ei ole kohtaa joka oikeuttaisi koulun järjestämään uskonnonharjoittamista.
Olen surullinen siitä, että professori Olli Mäenpää tuli mielestäni munanneeksi itsensä tästä jutusta ja suvivirrestä käydyssä julkisessa keskustelussa. Näkemykseni on, että Mäenpää, vaikkakin on ehkä lukenut apulaisoikeuskanslerin ratkaisun, ei olekaan lukenut tarpeellisella huolella apulaisoikeusasiamiehen ja perustuslakivaliokunnan suvivirsi-lausumia.
Mäenpää tuli ilmaiseesksi väärinymmärrystä että tässä asiassa kaksi laillisuusvalvojaa ovat vastakkain.
Todellisuudessa kuitenkaan sen enempää 2002 perustuslakivaliokunta kuin 2013 apulaisoikeusasiamieskään eivät ole sanoneet että suviviren veisaaminen ei olisi uskonnonharjoittamista. Kumpikaan heistä ei ollut valmis suoraan valehtelemaan. Virren veisaaminenhan on a priori uskonnonharjoittamista, koska virsi on laulettu rukous.
Sen sijaan, tarkalleen, ottaen, nämä molemmat lausuivat että yhden virren veisaaminen ei tee pitkäkestoisesta juhlasta uskonnollista tilaisuutta.
Sitä johtuen että PV ja AOA eivät ole väittäneet ettävirsi ei olisi uskonnoharjoittamista, niiden lausumat eivät ole ristiriidassa AOKA Puumalaisen ratkaisun kanssa.