Eduskunnassa on parhaillaan vireillä HE 91/2014 vp isyyslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Esityksellä voimassa oleva vuonna 1976 säädetty isyyslaki ja samaan aikaan säädetty isyyslain voimaanpanolaki ehdotetaan kumottaviksi ja korvattaviksi uudella isyyslailla. Esityksen tavoitteena on ratkaista isyyslain voimaanpanolain tuottamat krooniset ja toistuvat yhdenvertaisuusongelmat isyyskanteiden käsittelyssä.
Osin tässä onnistutaankin. Ehdotettava laki kumoaa jo neljä kertaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavaan tuomioon johtaneen isyyslain voimaanpanolain kannerajoitussäännöksen. Säännöksen johdosta ennen isyyslain voimaantuloa syntyneillä ei ole syyskuun 1981 jälkeen ollut oikeutta saattaa isyyden vahvistamista koskevaa asiaa tuomioistuinten käsiteltäväksi. Lain voimaan tultua ennen isyyslain voimaantuloa saatetaan isyyden vahvistamista koskevissa asioissa samaan asemaan, jossa muut ovat olleet alun alkaenkin: isyyden vahvistamista koskevaa lapsen kanneoikeutta ei ole rajoitettu.
Siinä missä isyyden vahvistamiseen liittyvät yhdenvertaisuusongelmat Suomen oikeusjärjestyksessä siis poistuvat, samalla kuitenkin luodaan uusia ongelmia entistä selvempinä perintöoikeuden alueelle. Ongelma paikantuu lakiehdotuksen 67 §:ään, joka kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:
“Jos isyys vahvistetaan tuomioistuimessa ja lapsi on syntynyt aikaisemmin kuin 1 päivänä lokakuuta 1976, lapsella ei ole perintöoikeutta sellaisen isänpuoleisen perittävän jälkeen, joka oli kuollut ennen kuin isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille.
Mitä 1 momentissa säädetään, on sovellettava myös, jos isyys on vahvistettu kumottavan lain nojalla ennen tämän pykälän voimaantuloa.
Jos 1 tai 2 momentissa tarkoitetulla lapsella on perintöoikeus isänpuoleisen perittävän jälkeen, lapsen lakiosaa laskettaessa ei oteta huomioon sellaisia perintökaaren (40/1965) 7 luvun 3, 4 ja 6 §:ssä tarkoitettuja oikeustoimia, jotka perittävä oli tehnyt ennen kuin kanne isyyden vahvistamiseksi tuli vireille, paitsi jos osoitetaan perittävän ilmeisenä tarkoituksena olleen vähentää kyseisen lapsen lakiosaa.
Mitä 1—3 momenteissa säädetään, ei kuitenkaan sovelleta, jos 1 tai 2 momentissa tarkoitetulla lapsella oli 30 päivänä syyskuuta 1976 isä, mutta isyys on sen jälkeen kumottu tai isyyttä koskeva tuomio on purettu.”
Ehdotuksen seurauksena perintöoikeuden ulkopuolelle jäävät henkilöt, jotka olivat syntyneet avioliiton ulkopuolella ennen 1.10.1976, siis joukko pian nelikymppisiä tai tätä vanhempia ihmisiä. Ei siis riitä, että tältä ihmisryhmältä vietiin yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi yhdenvertainen mahdollisuus saada isyys tuomioistuinteitse vahvistettua. Nyt halutaan varmistaa, ettei samalla ihmisryhmällä olisi ainakaan oikeutta perintöön, vaikka isään kenties olisikin.
Ehdotus asettaa henkilöt sekä iän ja että perheoikeudellisen aseman suhteen toisiinsa nähden eri asemaan epäämällä ennen isyyslain voimaantuloa syntyneiltä avioliiton ulkopuolisilta lapsilta sen oikeuden, jonka oikeusjärjestys muutoin takaa kaikille. Kun lakiehdotus on näin ollen sekä tarkoitukseltaan että vaikutuksiltaan avoimesti syrjivä, on se myös historiallinen: Vuonna 2014, perusoikeusuudistuksen ja ihmisoikeuskulttuurin murroksen jälkeen sekä Suomen oikeuden valtiosääntöistymisen ja eurooppalaistumisen nykytilassa ei enää odottaisi lakiesitystä, jolla voisi olla näin avoimesti syrjivä tarkoitus.
Historiallinen tausta
Ennen siirtymistä lakiehdotuksen perusoikeus- ja ihmisoikeusongelmien tarkempaan erittelyyn on syytä palauttaa mieliin voimassaolevan isyyslain voimaanpanolain ongelmat perustuslain ja kv. ihmisoikeussopimusten yhdenvertaisuus- ja syrjintäkieltonormien kannalta. Niistä olisi itsessään melkein monografiaksi, ja runsaasti ”isyyslakisaagasta” on aiemmin jo kirjoitettukin sekä kotimaisilla että ulkomaisilla foorumeilla, mutta kerrattakoon pääkohdat: Ensinnäkin yhdenvertaisuusongelmat ovat olleet tiedossa viimeistään korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 1984 II 95 alkaen. Siinä korkein oikeus viittasi silloisen hallitusmuodon 5 §:n yhdenvertaisuussäännökseen perusteena tulkinnalle, jonka mukaan isyyslain voimaanpanolain mukaista viiden vuoden määräaikaa miehen kanteelle tunnustetun isyyden kumoamiseksi ei tullut soveltaa lain sanamuodon mukaisena eli tunnustamishetkestä alkavana, vaan miehen tuli lain sanamuodosta poiketen saada hyväkseen viiden vuoden määräaika isyyslain voimaantulosta 1.10.1976 lukien. Ratkaisu meni omana aikanaan poikkeuksellisen pitkälle perustuslain suoran soveltamisen tai ainakin vahvan tulkinnallisen vaikutuksen suuntaan, erityisesti ottaen huomioon Hallitusmuodon 92 §:n 2 momentista silloin johdettu tuomioistuimiin kohdistuva kielto tutkia eduskunnan säätämän lain perustuslainmukaisuutta.
Myös ratkaisussa KKO 1993:58 isyyslain voimaanpanolain sananmukaisesta soveltamisesta luovuttiin perusteluin, jotka liittyivät yhtäältä isyyslakiuudistuksen tavoitteisiin toteuttaa lasten oikeudellinen yhdenvertaisuus syntyperään katsomatta, toisaalta tällaista tulkintaa puoltaviin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten määräyksiin.
Korkein oikeus teki täyskäännöksen ratkaisussaan 2003:107. Tapauksessa ennen isyyslain voimaantuloa syntynyt A oli nostanut isyyden vahvistamista koskevan kanteen sen jälkeen, kun isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty viiden vuoden määräaika oli kulunut ja mies oli kuollut. Korkein oikeus katsoi, ettei mainitun säännöksen soveltaminen ollut ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa. Samalla Korkein oikeus lausui, ettei samaa asiaa koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö – jota Korkein oikeus ei lainkaan yksilöinyt – olisi tukenut sellaista käsitystä, että isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin soveltaminen sanamuotonsa mukaisesti johtaisi ristiriitaan ihmisoikeusnormien kanssa.
Korkein oikeus erehtyi pahasti käsityksessään isyyslain voimaanpanolain edellä kuvatun soveltamisen sopusoinnusta Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, sellaisena kuin ihmisoikeussopimuksen sisältö ilmenee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa. Korkeimman oikeuden ratkaisu 2003:107 tuottikin valituksen (Grönmark v. Suomi) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle, joka sai tutkittavakseen myös toisen Suomea koskevan valituksen (Backlund v. Suomi).
Heinäkuussa 2010 ihmisoikeustuomioistuin antoi molemmissa tapauksissa ratkaisunsa. Se tuomitsi kummassakin Suomen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan (yksityiselämän ja perhe-elämän suoja) loukkauksista. Ratkaisujen perusteluissa tuomioistuin kiinnitti erityistä huomiota siihen, että isyyslain voimaanpanolaissa säädetty määräaika oli joustamaton ja sitä oli sovellettu tiukasti. Määräaika kului ilman poikkeuksia riippumatta lapsen iästä, oikeustoimikelpoisuudesta tai siitä, kykenikö tämä esittämään luotettavaa näyttöä. Isyyden vahvistamiseksi ei ollut olemassa muuta oikeussuojakeinoa kuin kanteen nostaminen. Molemmissa tapauksissa vakuuttava näyttö isyydestä oli saatu vasta oikeudenkäynnin aikana tehdyillä DNA-tutkimuksilla. EIT ei myöskään löytänyt näyttöä siitä, että oikeusvarmuusintressi taikka isän tai tämän perheen yksityiset intressit olisivat niin painavia, että valittajalta tuli evätä kannemahdollisuus.
Backlund ja Grönmark -ratkaisujen jälkeen korkein oikeus otti voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kannerajoitussäännöstä koskevan tapauksen käsiteltäväkseen. Ennakkopäätöksessä 2012:11 KKO katsoi, että kanneaikasäännöksen soveltaminen oli ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Ristiriitaa perustuslain kanssa pidettiin PL 106 §:n tarkoittamalla tavalla ilmeisenä. Kanneaikaa koskeva säännös jätettiin perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta ja isyys vahvistettiin. Normaaliin tapaan vahvistetusta isyydestä seurasi myös oikeus perintöön. Korkeimman oikeuden ratkaisuun sisältyy kuitenkin presidentti Pauliine Koskelon eriävä mielipide, jossa kehitetään konstruktio, jonka mukaan yhtäältä isyyden vahvistamisen ja toisaalta vahvistetusta isyydestä seuraava perintöoikeus tulisi erottaa toisistaan. On varsin ilmeistä, että eriävällä mielipiteellä on ollut suuri vaikutus nyt käsillä olevaan hallituksen esitykseen.
Sittemmin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut kaksi muuta tuomiota, joissa molemmissa todettiin isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin säännöksessä asetetun vahvistamiskanteen nostamisen määräajan loukkaavan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa (Laakso v. Suomi ja Röman v. Suomi).
Kannerajoitussäännöksen sovellettavuus on tämänkin jälkeen tullut jo kolme kertaa KKO:n ratkaistavaksi. Tapauksessa KKO 2014:13 korkein oikeus katsoi, että isyyskanteen nostajalla ei ollut ikäänsä nähden todellista mahdollisuutta isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen eikä kanteen nostamiseen määräajassa. Punnittuaan vielä ajan kulumisen ja miehen kuoleman merkitystä sekä väitetyn isän oikeudenomistajien esille tuomia, lähinnä tämän jäämistöön liittyviä seikkoja korkein oikeus katsoi, että kanneaikasäännöksen soveltaminen oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslaissa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Kanneaikasäännös jätettiin soveltamatta, ja isyys vahvistettiin.
Sitä vastoin tapauksessa KKO 2014:14 todettiin, että kantajilla oli ollut isänsä henkilöllisyyttä koskevan tietoisuutensa ja ikänsä perusteella todellinen mahdollisuus kanteen nostamiseen määräajassa. Korkein oikeus katsoi lausumillaan perusteilla, ettei kanneaikasäännöksen soveltaminen tässä tapauksessa johtanut yksityiselämän suojan eikä yhdenvertaisuuden loukkaukseen.
Parhaillaan korkeimmassa oikeudessa on vireillä purkuasia, jossa vaaditaan purettavaksi KKO:n tuomio ennakkopäätöksessä KKO 2003:107 sillä perusteella, että EIT oli katsonut kantajan ihmisoikeuksia loukatun (Grönmark). Viitaten nyt käsiteltävään lainsäädäntöhankkeeseen korkein oikeus katsoi, että lainsäädäntötoimet olivat voimaanpanolaista ja sen soveltamisesta aiheutuneiden ongelmien ensisijainen ratkaisukeino. Koska isyyslain uudistamista koskevassa lainsäädäntöhankkeessa on tarkoitus myös taannehtivin vaikutuksin ratkaista voimaanpanolain ongelmat, korkein oikeus jätti purkuhakemuksen käsittelyn lepäämään, kunnes lainsäädäntöhanke on ratkennut (KKO 2014:35).
Uudistuksen merkitys
On jo sinällään merkillepantavaa, ettei eduskunnassa vireillä oleva hallituksen esitys vaikuta rakentuvan sen paremmin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännölle kuin korkeimman oikeuden täysistuntoratkaisussa 2012:11 alleviivatuille oikeusperiaatteille. Niihin kylläkin viitataan, muttei oikeastaan välitetä. EIT:n oikeuskäytännön ja KKO:n omaksuman kannan sijaan ehdotetun 67 §:n taustalla näyttää olevan logiikka, joka ilmenee yhtäältä presidentti Koskelon eriävästä mielipiteestä ennakkopäätöksessä 2012:11 ja toisaalta isyyslain tähänastisesta lainsäädäntöhistoriasta. Samoin sen voi perustellusti olettaa vastaavan isyyslainsäädännön valmistelusta aiemminkin vastuussa olleiden käsityksiä.
Kuten alussa jo todettiin, isyyslakiehdotuksen vaikutus ennen isyyslain voimaantuloa syntyneiden oikeudelliseen asemaan on ristiriitainen: Osin ehdotus on myönteinen, kun ennen isyyslain voimaantuloa syntyneet saavat lain voimaan tullessa saman oikeuden ajaa isyyden vahvistamiskannetta, joka kaikilla muilla on ollut isyyslain voimaantulosta alkaen. Tämä oikeus syntyy siis taannehtivasti ja ulottuu myös tapauksiin, joissa tuomioistuimet ovat jo lainvoimaisilla ratkaisuillaan jättäneet kannerajoitussäännöksen perusteella isyyskanteita tutkimatta.
Sitä vastoin perintöoikeuden suhteen lakiehdotuksen vaikutus on kielteinen: Jos isyys vahvistetaan tuomioistuimessa ja lapsi on syntynyt ennen vuoden 1976 isyyslain voimaantuloa, lapsella ei ole perintöoikeutta sellaisen isänpuoleisen perittävän jälkeen, joka oli kuollut ennen kuin isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille. Tätä sääntöä sovelletaan myös taannehtivasti niihin tapauksiin, joissa isyys on vahvistettu kumottavan lain nojalla ennen tämän pykälän voimaantuloa.
Mitä tästä sitten seuraa?
Ensinnäkin on syytä panna merkille, ettei v. 1976 isyyslain voimaantulon jälkeen syntyneiden oikeutta ajaa isyyskannetta sen paremmin kuin heidän oikeuttaan perintöön ole rajoitettu millä tavoilla. Edelleenkin saattaa tulla elävässä elämässä vastaan tilanne, jossa v. 1976 lopussa syntynyt A nostaa menestyksellisesti isyyskanteen vaikkapa n. 10 vuotta sitten kuollutta miestä Y vastaan. Isyyden vahvistamisen jälkeen A:lle syntyy normaali oikeus perintöön täysin riippumatta siitä, millaisia vaikutuksia uudella perillisellä on muiden perillisten oikeusasemaan ja oikeusvarmuuteen.
Ennen v. 1976 isyyslain voimaantuloa syntyneen asema on sen sijaan kokonaan toinen. Tähän asti tällaisessa asemassa olleella henkilöllä ei ollut oikeutta ajaa isyyden vahvistamiskannetta. Nyt tällainen oikeus luodaan, mutta ilman isyyteen liittyvää perintöoikeutta. Jos edellisen kappaleen esimerkkiä jatketaan ja myös v. 1975 syntynyt A:n sisar B nostaa isyyskanteen Y:tä vastaan sen jälkeen kun uusi isyyslaki on tullut voimaan, Y:n isyys voidaan vahvistaa, mutta B:lle ei synny oikeutta Y:n perintöön. Jos A ja B olivat Y:n ainoat lapset, A perii kaiken eikä sisar saa mitään.
Kiinnostavaa on myös havaita, miten sattumanvaraisiin lopputuloksiin hallituksen esitys johtaa korkeimman oikeuden prejudikaattien ja EIT:n Suomea koskevien kannerajoitussäännöksen soveltamista koskevien ratkaisujen oikeusvaikutusten kannalta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen osalta tilanne on tämä:
– EIT:n Röman-ratkaisun asianosainen saa mahdollisen isyyden vahvistamisen jälkeen perillisaseman, koska isänä pidetty mies oli kuollut vasta isyyskanteen nostamisen jälkeen.
– EIT:n Laakso-ratkaisun asianosainen ei saa mahdollisen isyyden vahvistamisen jälkeen perillisasemaa, koska isänä pidetty mies oli kuollut ennen kuin isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille.
– EIT:n Grönmark-ratkaisun, joka siis on sama kuin KKO 2003:107, asianosaiselle ei synny perillisasemaa, vaikka KKO purkaisi jo todetun ihmisoikeusloukkauksen perusteella aiemman päätöksensä ja isyys vahvistettaisiin, koska isäksi väitetty mies oli kuollut ennen alkuperäisen isyyskanteen vireille tuloa.
– EIT:n Backlund-ratkaisun asianosainen saa perillisaseman, koska isänä pidetty mies oli kuollut kaksi vuotta isyyskanteen nostamisen jälkeen
Kahdelle siis syntyy perillisasema, kahdelle ei. Kaikissa edellä mainituissa tapauksessa Suomen on jo todettu loukanneen Euroopan ihmisoikeussopimusta. Myös korkeimman oikeuden prejudikaateille jäävä oikeudellinen merkitys noudattaa samaa sattumanvaraisuuden kaavaa:
– KKO:n ratkaisun KKO 2014:14 kantaja saa (isyyden mahdollisen vahvistamisen jälkeen) perintöoikeuden, vaikka KKO jätti hänen isyyskanteensa alunperin tutkimatta. Tämä johtuu siitä, että isä oli elossa kun isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille.
– KKO:n ratkaisun KKO 2014:13 kantaja menettää taannehtivasti hänelle jo kertaalleen isyyden vahvistamisen myötä syntyneen perintöoikeuden, vaikka KKO jätti voimaanpanolain kannerajoitussäännöksen soveltamatta perustuslain vastaisena ja vahvisti isyyden. Isäksi vahvistettu mies oli nimittäin kuollut ennen kuin isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille.
– KKO:n ratkaisun KKO 2012:11 vahvistetun isyyden myötä syntynyt kantajan oikeus perintöön pysyy isyyslain säätämisen jälkeenkin, koska isäksi vahvistettu mies oli elossa kun isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille.
– KKO 2003:107 –ratkaisun (Grönmark) asianosaiselle ei synny perillisasemaa, vaikka KKO purkaisi jo todetun ihmisoikeusloukkauksen perusteella aiemman päätöksensä ja isyys vahvistettaisiin, koska isäksi väitetty mies oli kuollut ennen alkuperäisen isyyskanteen vireille tuloa.
– KKO:n ratkaisun KKO 1993:58 kantaja saa lain nimenomaisen poikkeussäännöksen (67.4 §) tukemana oikeuden perintöön, vaikka isäksi vahvistettu mies oli kuollut ennen kuin isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille.
Viidestä korkeimman oikeuden ratkaisemasta tapauksesta kolmessa asianosainen saa siis isyyden vahvistamisen jälkeen oikeuden myös tämän perintöön, kahdessa ei. Toisessa näistä kahdesta tapauksesta asianosainen menettää uuden isyyslain voimaantullessa hänelle jo kertaalleen syntyneen perintöoikeuden. Perinnön saavista kahden isä oli elossa isyyskanteen tullessa vireille, yhden taas kuollut. Johdonmukaista ja ennakoitavaa?
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen käytännön mukaan tarvitaan hyvin vahvoja perusteita, jotta avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten erilainen kohtelu voidaan oikeuttaa. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä usein toistuvan lausuman mukaan syntyperästä riippumatonta lasten yhdenvertaista kohtelua on pidetty Euroopan Neuvoston jäsenvaltioissa tärkeänä niin kauan, että jäsenvaltion tulee esittää erittäin painavat perusteet, jotta eriarvoinen kohtelu lapsen syntyperän perusteella voidaan katsoa kohtuulliseksi suhteessa tavoiteltuihin päämääriin. EIT:n suuren jaoston hiljattaisessa ratkaisussa Fabris v. Ranska (7.3.2013) tulkintaperiaate kirjattiin esimerkiksi seuraavasti:
”58. The Court also observes that common ground between the member States of the Council of Europe regarding the importance of equal treatment of children born within and children born outside marriage has been established for a long time, which has, moreover, led to a uniform approach today by the national legislatures on the subject – the principle of equality eliminating the very concepts of legitimate children and children born outside marriage – and to social and legal developments definitively endorsing the objective of achieving equality between children (see paragraphs 28, 34 and 35 above)
Accordingly, very weighty reasons have to be advanced before a distinction on grounds of birth outside marriage can be regarded as compatible with the Convention (see Inze, cited above, § 41; Camp and Bourimi v. the Netherlands, no. 28369/95, § 38, ECHR 2000‑X; and Brauer, cited above, § 40).” (kurs. tässä)
Hallituksen esityksessä ehdotettavaa erilaista kohtelua perustellaan yhtäältä miehen ja hänen perillistensä omaisuuden suojalla. Toisaalta perusteluina viitataan käytännön haittoihin, joita saattaisi seurata, jos kanneoikeuden palauttamisen seurauksena isyyden vahvistuttaneille lapsille annettaisiin oikeus perintöön.
On kuitenkin jo edellä kuvattujen tapausten valossa varsin hankalaa hahmottaa, miten esitys lisää oikeusvarmuutta ja vähentää kanneoikeuden palautuksen aiheuttamia käytännön haittoja. Sitä paitsi: oikeusvarmuutta ei ole EIT:n käytännössä edes pidetty riittävän vahvana perusteena syntyperään perustuvalle syrjinnälle. Esimerkiksi Fabris-tapauksesssa todettiin nimenomaan päinvastoin:
”…the Court questions the decision of the national court, in 2007 – years after the Marckx and Mazurek judgments cited above – to apply the principle of protection of legal certainty differently according to whether it was asserted against a legitimate child or a child “born of adultery”.
Ylipäätään ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt erittäin vaikeasti hyväksyttävänä ratkaisua, jossa ihmisiä rangaistaan heidän syntyperänsä perusteella. Ranskaa koskeneessa Mazurek-tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi syrjintäkiellon loukkauksen osaltaan juuri siksi, ettei aviotonta lasta voitu syyttää seikoista, joita ei voitu lukea hänen syykseen. Valittajaa oli tuomioistuimen mukaan kuitenkin rangaistu heikommalla perintöoikeudella sillä perusteella, että hän oli avioton lapsi.
Mitä taas tulee perintöoikeuteen osana omaisuudensuojaa, hallituksen esitys on hullunkurinen. Jos perintö on omaisuudensuojakysymys yksille, se on sitä myös toisille. Hallituksen esityksestä ja sitä ennakoineesta presidentti Koskelon eriävästä mielipiteestä paistaa läpi moraalinen tuohtumus siitä, että avioliiton ulkopuolella syntyneet ihmiset kehtaavat vaatia oikeutta perintöön isänsä jälkeen. Perintö kuitenkin sattuu olemaan oikeusjärjestyksemme hyväksymä täysin normaali ja kunnioitettava instituutio. Ja juuri perimysoikeuden epääminen au-lapsilta on se syrjivä epäkohta, jota Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jo vuosikymmenten ajan yrittänyt juuria pois.
Keskeinen johtopäätös kaikesta edellä olevasta on seuraava: Jos eduskunnassa vireillä oleva lakiehdotus hyväksytään, lainsäätäjä ei todellakaan lyö viimeistä pistettä vuoden 1976 isyyslain voimaanpanolain synnyttämille yhdenvertaisuusongelmille, joista jo ties kuinka monet ihmiset ovat kärsineet vuosikymmenten aikana. Sitä vastoin lakiehdotuksen myötä pöytä katetaan viime kädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ratkottaville oikeusjutuille, joissa keskiössä ovat kysymykset isyyden vahvistamisen vaikutuksista perintöoikeuteen ja tällöin erityisesti siitä, onko avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten perinnöttä jättäminen sallittua. Olisi toivonut, että vuosikymmenien kroonisten yhdenvertaisuusongelmien jälkeen lainsäätäjä olisi vihdoin kyennyt toimimaan tavalla, joka olisi paremmin edistänyt perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista myös siltä osin kuin kyse on au-lapsista.
Juha Lavapuro Tuomas Ojanen Martin Scheinin
Perustuslakiblogi 
Lakiehdotuksessa on kyllä järkeä, koska kuollut isä, joka ei ole ollut tietoinen lapsestaan, ei ole voinut esimerkiksi testamentilla varautumaan yllätysperillisen ilmaantumiseen. Lapsi, johon ei ole ollut mitään tunnesidettä tulee varmaan useimmiten jäämään lakiosan varaan niissä tilanteissa, joissa kanne on nostettu iän elinaikana. Isänsä perineiden lapsien tulee voida luottaa perintösaantonsa pysyvyyteen.
Mutta jos noin on, eikö samaa periaatetta pitäisi soveltaa myös niihin, jotka ovat syntyneet 1.10.1976 tai sen jälkeen. Miksi heillä tulee täysin vastaavissa tilanteissa olla oikeus perintöön, mutta ennen tuota päivää syntyneillä ei saa olla? Mitä järkeä siinä on?
Entä jos lapsi on syntynyt 1958, äiti ei ole virallisesti ilmoittanut lapsen isää, isä tiennyt lapsen olemassa olosta, lapsi on adoptoitu pois, adoptiovanhemmat kuolleet, lapsi perinyt heidät, isä kuollut kauan sitten, isyyttä ei ole koskaan vahvistettu, saattaa olla lapsia, puoliso kuollut, äiti elää mutta ei halua ilmiantaa isyyttä, lapsi haluaa selvittää isyyden perintöoikeuden takia, mitkä oikeudet lapsella on nykyisen lain mukaan? Miten lapsen tilanne muuttuu uuden lain mukaisena? Onko äidin pakko ilmoittaa biologisen isän henkilöllisyys lapselle? Kuten arvaatte, tilanne on fakta.
Voisi olla järkevää poistaa koko isyyden vahvistamisen mahdollisuus tai ainakin perintöoikeus kuolleiden osalta.
Kirjoittajat esittävät niin hyvin perusteltua ja painavaa kritiikkiä, että voimme vain toivoa, että eduskunnan perustuslakivaliokunta, jota perusoikeuksien lumiauraksikin on kutsuttu (edesmenneen prof. Ilkka Saraviidan käyttämä ilmaisu), osaa korjata nämä lapsen perintöoikeuteen liittyvät epäyhdenvertaisuudet.
Yleisperusteluiden mukaan takautuvan lainsäädännön kautta kanneoikeuden saaneille ei voida antaa perintöoikeutta loukkaamatta perittävän kuolinhetken mukaan määräytyneen perillispiirin omaisuuden suojaa, kun perittävä oli kuollut ennen kuin isyyden vahvistamiseen johtanut kanne tuli vireille. Lisäksi, jos perittävä on elossa, sen joka on takautuvan lainsäädännön avulla saanut isyyden vahvistetuksi, ei tule voida rikkoa järjestelyjä, joihin perittävä on ryhtynyt omaisuutensa siirtämiseksi seuraavalle sukupolvelle. Sen vuoksi perintöoikeutta on rajoitettava siten, ettei se sisällä oikeutta vaatia tällaisten järjestelyiden kautta siirtyneen omaisuuden lisäämistä jäämistöön.
Suomeksi sanottuna veri ei siis olisikaan vettä sakeampaa, vaan omaisuus.
Nämä perustelut eivät ota huomioon sitä, että suoja syntyperään perustuvaa syrjintää vastaan kuuluu vahvoihin perusoikeuksiin, josta ei voida tehdä poikkeuksia edes poikkeusoloissa tai perustuslakia muuttamalla, sillä kansainväliset ihmisoikeussopimukset asettavat rajan näin, ja määrittävät siten minimitasot näiltä osin. Perillispiirin omaisuuden suoja tai muut vastaavat seikat ovat tähän minitasoon nähden väistyviä oikeushyviä. Syntyperään perustuvalla syrjinnällä aikaansaatua oikeustilaa ei suojata. Jos lainsäätäjä Suomessa ei ymmärrä tätä, tulee palaute, kuten tähänkin asti tässä asiassa, kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia valvomaan asetetuilta kansainvälisiltä toimielimiltä.
Hallituksen esityksessä esitetyt oikeuspoliittiset ja väitetyt perusoikeuksista johdettavat perusteet lapsen perintöoikeuden syrjivään rajoittamiseen julkisen viranomaisen toimesta, herättävät pohtimaan tarvittaisiinko perimystä koskevaan lainsäädäntöön laajempikin uudistus, jotta perimys järjestettäisiin modernin pluralistisen yhteiskunnan oloja vastaavaksi arkaaisen sijaan. Tämän suuntaisia ajatuksia on tuonut viime aikoina esiin esimerkiksi Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas.
Moderni yhteiskunta perus- ja ihmisoikeuksineen perustuu ajatukseen yksilön autonomiasta ja vapaasta tahdosta. Ihmisellä on oikeus päättää myös omaisuudestaan miten parhaaksi näkee. Jos yksilö saa lahjoittaa omaisuuttaan haluamilleen tahoille, miksei hän voisi myös testamentata sitä oman vapaan tahtonsa mukaan.
Lakiosa -ajattelu on syntynyt maatalousyhteiskunnan oloissa, jolloin oli varteenotettavia perusteita estää maatilojen pirstoutumista, ja vastapainoksi turvata etenkin naisten asemaa lakiosalla. Nämäkään perustelut eivät sinänsä ole rationaalisia perusteita aikansa uskonnollis-moraalisiin perusteisiin pohjautuneeseen avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten syrjimiseen, josta onkin sittemmin pääosin luovuttu. Vaan vielä tuntuu elävän isäin henki, kuten tämä hallituksen esitys osoittaa.
Pohd ittavaksenne tahdon oman caseni, joka monipolvinen 30 vuotta kestäneenä en tarkenna ja yksilöi tässä blogissa, mutta pyydän Teitä tutustumaan asiaan täältä: http://erkkikalevilaakso.blogspot.com/
Nyt siis asia näyttäytyy siten, että kun en ole onnistunut lukuisista yrityksistäni huolimatta saamaan siittäjääni rikosoikeudelliseen vastuuseen, saati siviilioikeudelliseen (isyyden kumoaminen 83,1%), isyys jäi vahvistamatta Porvoon kihlakunnanoikeudessa 1989, kun käräjätuomari kieltäytyi myöntämästä haastetta Uudenmaanläänin maaherran haastamiseksi. Sitten on menty ympäri Eurooppaa ja monta kertaa – aina Jacob Södermanin eroon saakka Unionin oikeusasiamiehen virasta 2002. Purkuhakemuksia KKO:lle useita, mutta mikään ei ole edennyt, kun herra helvetistä elää!
Kun tämä 1976 lakihanke oli vielä vailla lainvoimaa, niin kasvatusisäni oli ”kaukaa viisas” ja selvitytti suhteilla/rahalla elokuu/syyskuu 1976 Orimattilalaisen lastenvalvojan ja paikallislääkärin kanssa (verikokeet), kenen poikia olen. Siitä selvyydestä alkaen on elämäni ollut alamäkilentoista ja jatkuvaa jahtia, sekä kaikissa viranomaisissa olen ollut ”vapaata riistaa”. Söderman vaikutti tuolloin lainvalmisteluaikana ministerinä!
Voin siis perustellusti kysyä, mikä hänen roolinsa oli jo tuolloin ja mikä se on EU Suomessa tänään?
Ihmisoikeusvalitukseni on aina seulottu pois turhina ja kiusallisina, mutta EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi antoi minulle epäsuoran tukensa 2001!
Biologisen isäni poismenoa odotellessa, voin toivoa saavani oikeutta edes hänen jälkeensä. En tahdo periä häneltä senttiäkään!!
Korjaan edellistä: Vuosi oli 1975 ja syksyaikaa, kun kävimme kasvatusisäni T.A:n kannsa pariin otteeseen lastenvalvojan luona (kotona) ilta-aikaan. Näistä käynneistä ei mennyt montaa viikkoa, kun sitten menin T.A:n kanssa illalla Orimattilan terveyskeskukseen ja siellä A.R otti verinäytteet. Kysyttyäni isältäni, että miksi näytteet otettiin, niin vastaukseksi sain ”tutkitaan jotain virusta”. Tuolloin olin siis 10 vuotias.
No, se siittä. Olen aihetta käsitellyt myös toisessa blogissani htto://laaksoek.blogspot.com/ sieltä löytyy tunnisteen ”isyys- ja lasten oikeudet” alta!
Kiitos Teille, että sain asiaani hieman valottaa.
Olipa mielenkiintoinen aihe. Tuttu juuri puhunut tästä myös, ja on asianajajaa harkinnut juurikin nyt tapaamisoikeuksiin ja muihin liittyen. Heillä myös tuon isyyslainsäädännön kanssa ollut ilmeisesti ongelmia. Ovat muualla syntyneet.