Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) suuri jaosto antoi 1.7.2014 tuomionsa S.A.S v. Ranska -asiassa (43835/11). Tapauksessa oli kysymys Ranskan lainsäädännöstä, joka kieltää kasvojen peittämisen julkisilla paikoilla sakkorangaistuksen uhalla. Asian saattoi EIT:n käsiteltäväksi islaminuskoinen nainen, joka katsoi kiellon estävän häneltä hänen uskonnollisen vakaumuksensa mukaisen pukeutumisen, eli kasvot peittävän huivin pitämisen julkisilla paikoilla. EIT katsoi kuitenkin, ettei valittajan oikeuksia ollut loukattu, vaan asia kuului jäsenvaltion harkintamarginaaliin.
Tapausta on sivuttu lyhyesti aiemmassa kirjoituksessani, jossa on selostettu EIT:n ja KP –komitean erilainen tulkinta uskonnonvapauden suojasta uskontoperäisen pukeutumisen suhteen. EIT oli lisäksi vuonna 2005 Sahin -asiassa antamassaan tuomiossa (ao. tuomion kpl. 111) katsonut, että islamin uskon mukaisen huivin pitäminen näytti olevan vaikeasti yhdistettävissä suvaitsevaisuuteen, muiden kunnioittamiseen tai tasa-arvoon ja syrjimättömyyteen. EIT siis otti tuolloin kantaa uskonnon sisältöön, vaikka edellytti viranomaisilta neutraaliutta uskonnon suhteen.
S.A.S –asiassa EIT otti arviointinsa lähtökohdaksi yksilön oikeuden harjoittamaansa uskontoon ja sen mukaiseen identiteettiin ottamatta kantaa uskonnon sisältöön. EIT ei hyväksynyt suurinta osaa Ranskan viranomaisten huivikiellolle esittämistä perusteluista.
EIT vahvisti yksityiselämän suojan (EIS 8 Art.) turvaavan yksilölle oikeuden ilmaista omaa persoonallisuuttaan julkisesti ulkoisella olemuksellaan. Tähän kuuluu myös yksilön uskonnollinen vakaumus, ja sen vaikutus yksilön sopivaksi katsomaan pukeutumiseen. Tällöin on kyse ensisijaisesti yksilön uskonnonvapauden piiriin kuuluvasta asiasta (EIS 9 Art.).
Lainsäätäjän tavoitteena hyväksyttiin olevan yleisen turvallisuuden ja muiden oikeuksien takaaminen 8 ja 9 artiklan edellyttämin tavoin. EIT piti näin laajan kasvoja peittävän huivin käytön kiellon oleva suhteellisuusperiaatteen mukaista vain, jos käsillä on laajemmin yleistä turvallisuutta uhkaava tilanne. Sellaista tilannetta ei kuitenkaan ollut kieltoa säädettäessä käsillä, joten kielto ei ollut tarpeen demokraattisessa yhteiskunnassa.
Ranskan viranomaisten mukaan tavoitteena oli myös varmistaa avoimeen ja demokraattisen yhteiskuntaan sisältyvien arvojen vähimmäistason kunnioittaminen. Näiksi arvoiksi viranomaiset yksilöivät miesten ja naisten välisen tasa-arvon, ihmisarvon ja yhteiskunnan elämän vähimmäisedellytysten kunnioittamisen. Nämä voitiin viranomaisten mielestä yhdistää 8 ja 9 artiklan tarkoittamin tavoin muiden oikeuksien ja vapauksien suojelemiseen. Nämä kolme arvoa eivät EIT:n arvion mukaan vastanneet nimenomaisesti 8 ja 9 artiklassa hyväksyttyjä rajoittamisperusteita. EIT hyväksyi tarkastelunsa pohjaksi ainoastaan muiden oikeuksien ja vapauksien suojelemisen. Se ei ollut vakuuttunut, että kasvot peittävän huivin pitämisen kielto olisi tarpeen miesten ja naisten tasa-arvon kannalta, kun valittajan kaltaiset islaminuskoiset naiset halusivat sen käyttöä itse puolustaa osana heille kuuluvia oikeuksia. Kasvot peittävän huivin käytön kieltoa julkisilla paikoilla ei voitu pätevästi perustella myöskään ihmisarvon kunnioittamiseen vedoten. Vaikka monet kokisivatkin sen käytön outona, se oli demokratian moninaisuuteen kuuluvan kulttuurisen identiteetin ilmaisua. Ihmiskehon peittämiseen liittyy hyvin monenlaisia häveliäisyyskäsityksiä. EIT katsoi, ettei ollut näyttöä siitä, että kasvot peittävän huivin käyttöön liittyisi muiden halveksuntaa tai muutoin muiden ihmisarvon loukkaamista.
Hylättyään nämä rajoitusperusteet EIT ryhtyi pohtimaan, kelpaisiko sellaiseksi Ranskan viranomaisten esittämä näkemys, että kasvot peittävän huivin käyttö estää muilta mahdollisuuden olla yhdessä elämistä helpottavassa sosialisaation mahdollistavassa kanssakäymisessä kasvot peittävän huivin käyttäjien kanssa. EIT piti ”yhdessä elämisen” –käsitettä niin epämääräisenä, että sitä voitaisiin helposti myös väärinkäyttää. EIT teki siis omien sanojensa mukaan huolellisen arvion siitä, voiko tällä perusteella rajoittaa yksilön oikeutta uskontoon perustuvaan pukeutumiseen.
EIT kuvailee hyvin realistisesti, mitä vaaroja tuollaisen rajoittamisperusteen käyttämiseen Ranskassa vallitsevissa olosuhteissa sisältyy. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kiellolla olisi merkittävä kielteinen vaikutus naisiin, jotka haluavat käyttää kasvot peittävää huivia uskontoonsa perustuen. On ymmärrettävää, että rikosoikeudellisen sanktion liittäminen kieltoon on näitä naisia traumatisoivaa. Kielto rajoittaa eittämättä myös yhteiskunnan moninaisuutta. EIT on erittäin huolissaan siitä, että kiellon voimaansaattamiseen liittyi keskustelu, jota leimasi hyvin voimakkaasti ilmaistu islamofobia. Tällaiseen lainsäädäntötoimeen ryhtyvä valtio ottaa riskin siitä, että se edesauttaa joihinkin väestöryhmiin kohdistuvien ennakkoluulojen kehittymistä ja suvaitsemattomuuden ilmaisemista. Valtiolla on kuitenkin päinvastainen velvollisuus edistää suvaitsevaisuutta.
EIT toteaa lisäksi useiden kansainvälisten ja kansallisten perusoikeustoimijoiden pitävän kasvot peittävän huivin täyskieltoa suhteellisuusperiaatteen vastaisena. Näitä ovat Ranskan ihmisoikeusasiain neuvottelukunta, monet kansalaisjärjestöt, Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous ja Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu.
Kaikkien näiden valittajaa tukevien ja huivikieltoa kritisoivien argumenttien jälkeen ihmisoikeustuomioistuin päätyi kuitenkin päinvastaiseen lopputulokseen ja hyväksyi Ranskan huivikiellon. Mistä oikein oli kysymys?
Maassa maan tavalla?
EIT:n tuomio vaikuttaa sellaiselta, ettei se oikein vastaa EIT:n omia linjauksia. EIT on vakiintuneesti painottanut, että EIS:n tarkoituksena on turvata yksilön oikeudet käytännössä, niin että yksilö oikeasti pääsee oikeuksiinsa, eikä vain teoreettisina abstraktioina. S.A.S -tuomion kulminaatiopisteet kiteytyvät juuri tähän ydinkysymykseen.
EIT kuvaa hienoin sanankääntein, kuinka valtiovallan kuuluu olla neutraali ja puolueeton yhteiskuntaelämän järjestäjä niin, että se edistää moninaisten uskontojen, vakaumusten ja uskomusten harjoittamista uskonnollisen yhteisymmärryksen ja suvaitsevaisuuden ja yleisen järjestyksen ja turvallisuuden toteutumista. Valtion neutraalius ja puolueettomuus edellyttää, ettei valtio yritä arvioida uskonnollisten vakaumusten tai niiden ilmaisutapojen hyväksyttävyyttä. Valtiovallan on varmistettava erilaisten vastakkaisiinkin näkemyksiin perustuvien ryhmien keskinäinen suvaitsevaisuus. Viranomaiset eivät voi ryhtyä eliminoimaan moninaisuutta poistaakseen keskinäisiä jännitteitä, vaan on varmistettava, että erilaiset ryhmät suvaitsevat toisiaan. Demokratia ei merkitse sitä, että aina vain enemmistön näkökannat otetaan huomioon. On saavutettava vähemmistöihin kuuluvien ihmisten oikeudenmukaisen kohtelun varmistava tasapaino niin, ettei enemmistö käytä valtaansa väärin. Moninaisuuden ja demokratian on perustuttava dialogiin ja sellaiseen kompromissihenkeen, johon sisältyy välttämättä monenlaisia yksilöiden ja yksilöryhmien myönnytyksiä, jotka ovat oikeutettuja demokraattisen yhteiskunnan ihanteiden ja arvojen säilyttämiseksi ja edistämiseksi.
EIT kuitenkin katsoi Ranskan viranomaisten kiellolla tavoitteleman sosiaalisen interaktiivisuuden olevan sellainen koko yhteiskuntaa koskeva valinta, joka kuului valtion harkintavaltaan. EIT piti velvollisuutenaan rajoittaa sopimuksessa yksilölle turvattujen oikeuksien toteutumisen valvontaansa, koska muutoin se joutuisi arvioimaan tasapainoa, joka on saavutettu demokraattisessa menettelyssä ranskalaisessa yhteiskunnassa. Yleisissä yhteiskuntapoliittisissa asioissa, joista vallitsee demokraattisessa yhteiskunnassa erilaisia näkemyksiä, tulee antaa erityinen painoarvo kotimaisille poliittisille päättäjille. Ranskalle kuuluu siis tässä asiassa laaja harkintavalta. EIT ei löytänyt myöskään yhteistä eurooppalaista kiellon vastaista konsensusta, vaikka asiaa normatiiviselta kannalta tarkasteltaessa Ranska olikin hyvin pienenä vähemmistönä eurooppalaisten valtioiden joukossa.
S.A.S –tuomiosta jää vaikutelma, että EIT yrittää monin tavoin kertoa, ettei ole oikein eikä järkevää ylläpitää sellaista maan tapaa, jollaista Ranskassa halutaan laissa säädetyllä kiellolla ylläpitää. Kun se kuitenkin EIT:n mukaan on asia, joka kuuluu valtion harkintavaltaan, EIT voi vain nostaa kädet ylös valtiosuvereenisuuden ja demokraattisen hyväksyttävyyden nimissä. Tuollaisen argumentaatioketjun yksilön oikeuksiin kohdistuvan kielteisen vaikutuksen ehkäisemiseksi Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus aikanaan solmittiin. Liittoutuneiden johtajien kaavaillessa toisen maailmansodan aikana sodan jälkeisen Euroopan olojen järjestämistä, heidän pohdinnoissaan eräs hyvin keskeinen asia oli luoda yksilölle mahdollisuus kääntyä hänen oikeutensa turvaavan kansainvälisen järjestelyn puoleen silloin, kun hänen oikeuksiaan ei kyetä kansallisella tasolla riittävästi turvaamaan. S.A.S –tuomiossa EIT palaa hyvin näyttävästi tuohon lähtöasetelmaan, palauttaessaan pallon Ranskan viranomaisille, vaikka tuomion perusteluista on selvästi luettavissa, ettei Ranskassa säädetty kielto ole sopusoinnussa EIS:ssa yksilölle turvattujen oikeuksien kanssa.
Vähemmistöön (15-2) jääneet tuomarit katsoivat EIT:n uhranneen konkreettiset yksilön oikeudet abstrakteille periaatteille. He eivät pitäneet viranomaisten perustelua kiellolle hyväksyttävänä, sillä sopimuksesta ei ole johdettavissa kenellekään oikeutta kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa julkisella paikalla vastoin heidän tahtoaan. Yksityisyyden suojaan kuluu oikeus olla kommunikoimatta tai olla olematta kanssakäymisissä muiden kanssa julkisilla paikoilla. Ranskalainen lainsäätäjä ei ole kiellollaan pyrkinyt edistämään suvaitsevaisuutta suuren enemmistön ja pienen vähemmistön välillä, vaan on vain kieltänyt jännitteiden aiheuttajana pidetyn asian. Tämä on valikoivaa moninaisuutta ja rajattua suvaitsevaisuutta. Euroopan neuvoston 47 jäsenvaltiosta 45:ssä ei ollut katsottu tarpeelliseksi säätää tällaista kieltoa. Tämä indikoi vahvasti, mikä on tässä asiassa eurooppalainen konsensus. Myös muiden kansainvälisten ihmisoikeussopimusten valvontaelinten oikeuskäytäntö viittasi siihen, ettei valtiolla ole tässä asiassa laajaa harkintavaltaa, vaan EIT:n velvollisuus oli turvata yksilölle sopimuksessa taattujen oikeuksien toteutuminen.
EIT siis tavallaan asettui kannalle, jota voidaan luonnehtia myös ”maassa maan tavalla” –mentaliteetiksi. Mutta mikä oikeastaan on maan tapa vaikkapa Suomessa. Velvoittaako se laulamaan suvivirren koulussa, ja kuinka kovaa tuon virren on kajahdettava, jotta se olisi maan tavan mukaista, saako sen laulaa myös kasvot peittävässä huivissa, saako sen olla laulamatta vai voiko laulamatta jättämisestä rangaista, saako hymyillä laulaessaan, saako näyttää kärsivältä vai pitääkö olla innostuneen oloinen, edellytetäänkö harrasta ilmettä, pitäisikö suvivirsi laulaa myös ammatillisten oppilaitosten, yliopistojen, valtiopäivien päättäjäisissä, onko suvivirren laulaminen oikeus vai velvollisuus jne. ?
Moninaisuus maan tapana
Suomen perustuslain 17 §:n mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Maan tapa on siis jo perustuslain mukaan moninaisuus.
Myös Suomen ratifioimista ihmisoikeussopimuksista ilmenevät ihmisoikeusvelvoitteet edellyttävät moninaisuutta. YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen (KP –sopimus) 27 artiklan mukaan vähemmistöihin kuuluvilta henkilöiltä ei saa kieltää oikeutta yhdessä muiden ryhmänsä jäsenten kanssa nauttia omasta kulttuuristaan, tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan tai käyttää omaa kieltään. Tämä koskee myös sellaiseen vähemmistöön kuuluvaa, joka ei ole maan kansalainen tai jonka oleskelu maassa ei ole pysyvää. Sopimusvaltion on pitäydyttävä tämän velvoitteen vastaisista toimista sekä suojattava vähemmistöön kuuluvia muiden henkilöiden toimilta, jotka loukkaavat näitä oikeuksia (KP –komitean tulkintasuositus 26.4.1994, CCPR/C/21/Rev.1/Add.5, kpl. 6.1). Arvioidessaan yksilön oikeuksien rajoitusten hyväksyttävyyttä, sopimusvaltioiden tulee lähteä arvioinnissaan sopimuksessa turvattujen oikeuksien turvaamisesta, mukaan lukien yhdenvertaisuus ja tasa-arvo (Asia 2131/2012, 5.1.2015, CCPR/C/112/D/2131/2012, kpl. 9.3).
Edellä esitetystä käy ilmi, että olipa maan tapa sitten millainen hyvänsä, sillä ei voi perustella vähemmistöjen oikeuksien loukkaamista tai mitätöimistä. Entäpä sitten vähemmistökulttuuriin kuuluvat tavat, jotka tuntuvat meistä oudoilta tai vieroksuttavilta. Myös enemmistöllä on oikeus tapoihinsa. Moninaisuus ei velvoita luopumaan niistä. Jos haluamme olla mielekkäällä tavalla kanssakäymisessä muiden kanssa, normaali kohteliaisuus edellyttää, ettemme voi kokonaan jättää huomiotta toisten tapoja kanssakäymisessämme. Puolin ja toisin. Osa tavoistamme on yksilökohtaisia, osa perhekohtaisia, osa kulttuuriimme liittyviä. Niitä on niin paljon ja niin erilaisia, että voimme puhua moninaisuudesta moninaisuudessa. Meillä on yksilöinä myös oikeus päättää olla olematta tekemisissä muiden ihmisten kanssa, joko kokonaan tai osittain.
Maamme tapaan kuuluu, että jokaiselle yhtäläisesti turvatut oikeudet kuuluvat myös vähemmistöön kuuluvalle yksilölle. Niitä ei voi rajoittaa sillä perusteella, että vähemmistön kulttuuriin kuuluisi jotain sellaista, joka estäisi yksilöä pääsemästä näihin oikeuksiin. Kuten apulaisoikeuskanslerikin on vahvistanut, julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee perinnesyiden edelle (ApulOkA 17.01.2012, Dnro OKV/1361/1/2009). Tämä pätee niin vähemmistön kuin enemmistönkin tapoihin.
Meillä kullakin on omat aurinkomme, joiden valoa halajamme. Koettakaamme muistaa, että muitakin on. Maailmankaikkeus on moniaurinkoinen, ja niin on myös maailmamme.
Juhani Kortteinen
Perustuslakiblogi 
”Moninaisuus maan tapana” -luvussa viitattuihin ihmisoikeussopimuksiin lienee Ranskakin liittynyt? Mikäli niin, niin silloin on ollut tulkittavissa niinkin, etteivät ne estä huivikieltoa.
Kuten aiemmassa uskonnolliseen vakaumukseen perustuvaa pukeutumista käsittelevässä kirjoituksessani toin esiin, YK:n KP -komitea on Ranskan uskonnollista pukeutumista koskevia rajoituksia yksilövalitusten johdosta käsitellessään päätynyt erilaisiin linjauksiin kuin EIT. EIT vaikenee tästä kansainvälisestä oikeuskäytännöstä, mutta myös EIT:n vähemmistöön jääneet tuomarit viittaavat siihen. Jos EIT olisi katsonut, ettei asia kuulu valtion harkintavaltaan, tuomiosta löytyy selvät perusteet katsoa Ranskan loukanneen EIS:sta. YK:n KP –sopimus sitoo oikeudellisesti Ranskaa ja muita sopimusvaltioita aivan yhtä pätevästi kuin EIS. KP –komitea on todennut Ranskan loukanneen KP –sopimuksen mukaisia ihmisoikeusvelvoitteitaan rajoittaessaan uskontoon perustuvaa pukeutumista. Voidaan siis sanoa, että Ranskassa voimaan saatettu kielto loukkaa Ranskassa kiellon kohteeksi joutuvien islaminuskoisten naisten ihmisoikeuksia.
EIT toteaa: ”Se ei ollut vakuuttunut, että kasvot peittävän huivin pitämisen kielto olisi tarpeen miesten ja naisten tasa-arvon kannalta, kun valittajan kaltaiset islaminuskoiset naiset halusivat sen käyttöä itse puolustaa osana heille kuuluvia oikeuksia. ”
On sillä EIT:llä ainakin huumorintajua. Väite siitä, että islaminuskoinen nainen pitää huivia vapaaehtoisesti, on sama kuin sanoisi, että orja valitsee vapaaehtoisesti olla karkaamatta.
Toki tuota huivin käyttämistä on Euroopassa tutkittu, ja nämä tutkimustulokset olivat EIT:n käytettävissä, kun asiassa väliintulijaksi hyväksytty Gentin yliopiston ihmisoikeustutkimuksen keskus oli ne toimittanut EIT:lle. Näiden tutkimustulosten mukaan naiset käyttivät huivia omasta tahdostaan ja pitivät sen käyttämistä oikeutenaan. He pitivät oleellisena, että huivin käyttö perustui heidän omaan tahtoonsa, sillä he katsoivat islaminuskon nimenomaisesti kieltävän painostuksen uskonnollisissa asioissa.
PS Pahoittelen vastauksen viipymistä, mutta kommentti oli tullut ollessani matkoilla, joilta juuri palasin.
Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja huivikielto
Hyvä kirjoitus. Toiseksi viimeisessä kappaleessa kirjoitat kauniisti maamme tavasta, siitä että siihen kuuluu vähemmistöön kuuluvien oikeuksien turvaaminen. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaikka hyviä pyrkimyksiä tietysti on esitetty juridisesti ja käytännön tasolla. Karrikoiden vähemmistöjen oikeuksien turvaaminen ei ole kuulunut koskaan hallituksemme kärkihankkeisiin. Tässä kyseisessä tapauksessa EIT jätti asian valtion harkintamarginaalin piiriin. Siihenhän se asia sitten jää. Olen monta kertaa miettinyt, että harkintamarginaalin pitäisi liittää velvollisuus sovitella asiaa. Jonkinlainen strukturoitu vuorovaikutustilanne, jossa keskusteltaisiin tuomiosta niin ihmisoikeusasiantuntijoiden kuin osapuoltenkin kesken. Tästä sovittelusta julkaistaisiin kommentaari. Miten vastuu voidaan antaa jäsenvaltioile, kun sitä ei kuitenkaan kanneta? Keskustelu olisi hyvä alku, harkintamarginaali ei sovellu useinkaan vähemmistökysymyksiin, koska se oikeuttaa syrjinnän ja syrjivien vaikutusten jatkumisen. Siis tämäkään nainen ei saa pitää huiviaan, koska enemmistö….Edes jonkinlainen jarru tarvittaisiin tähän kohtaan. Vastuu on ihan kotoinen ja painava, kuten tuomiokin osoittaa EIT voi usein tehdä vain hyvin vähän. Tuo Ketomäen kommentti on aika raju, eiköhän totuus ole tässäkin asiassa hieman moninaisempi.
Kiitos mielenkiintoisesta kommentista.
EIT:lla on käytäntö, jossa se välittää valtion tarjouksen hyvityksen maksamisesta valittajalle ex gratia . Jos valittaja hyväksyy valtion tarjouksen, asian käsittely EIT:ssa päättyy siihen. Tämä ei kuitenkaan ole sovittelua. Siinä valtio maksaa korvauksen, jotta asian käsittely ei etenisi.
Kun ajatellaan yksilön alisteista asemaa pakkovaltaa käyttäviin viranomaisiin nähden, sovittelu ei oikein tuntuisi asianmukaiselta menettelyltä ihmisoikeusloukkaustilanteissa. Jos EIT katsoo, että asia kuuluu sopijavaltion päätettäviin asioihin, eikä EIT:n, niin mikä rooli EIT:lla voisi asiassa enää olla? Jos valtio kiistää ihmisoikeusloukkauksen, niin mistä silloin soviteltaisiin. Täytyy pitää mielessä, että kansainvälisen oikeuden yleinen tutkittavaksi ottamisen edellytysten pääsääntö on kotimaisten oikeussuojakeinojen käyttö.
EIT:lla on oma vastuunsa asioiden tutkimisesta, ja sen se oli tässä asiassa kantanut. Tuloksena oli kuitenkin pidättäytyminen asian ratkaisemisesta valtion harkintamarginaaliin vedoten. Jonkinlaisen sovittelujärjestelmän soveltaminen näihin tilanteisiin vain hämärtäisi EIS:n soveltamista, ja houkuttaisi EIT:n käyttämään yhä laajemmin harkintamarginaalioppia. Silloinhan EIS:n soveltamisala tosiasiassa kaventuisi.
Saattaa olla, että Euroopassa tällä hetkellä vallitsevat keskipakoisvoimat, ja etenkin Yhdistyneen kuningaskunnan suuntautuminen virallisissakin puheenvuoroissa kohti EIS:sta irrottautumiseen, houkuttaa EIT:n käyttämään valtion harkintamarginaalioppia tilanteissa, joissa sopimusvaltion toiminnan ja siellä väitetyksi ilmenevän ”kansan oikeustajun” ja ihmisoikeusvelvoitteiden välillä vallitsee jyrkkä vastakkaisuus.
Hei!
Huomasin kommentin tässä vaiheessa, mukava kun jatkoit ajatusta. Siitä olen eri mieltä, että EIT olisi asiassa tehnyt oman osuutensa silloin, kun se päätyy vähemmistötapauksissa sulkemaan silmänsä eli vetoamaan ns. harkintamarginaalin. Instituutioiden toimivuuden kannalta joku saattaisi pitää ratkaisua hyvänä, mutta yksilön ihmisoikeuksien suojaamisessa se on mielestäni epäonnistunut ratkaisu. En pysty allekirjoittamaan sellaista väitettä, että EIT:n tulkinta ihmisoikeuksien sisällöstä olisi aina varsin osuva, tähän tulkintaan olisi syytä osallistua myös oikeuksien omistajien taholta. Tämä ajatus tuli aikoinaan Habermasilta (ratkaisu on silloin ikäänkuin oikea, kuin kaikki saavat äänensä kuuluviin) Oikeastaan koko sovittelu perustuu tähän. Tämä nyt tietysti on aika erikoinen ajatus, mutta mielenkiintoinen ja potentiaalia täynnä. Sovitteluun liittyy monenlaisia ongelmia siitä, mihin tuoliin viranomainen voidaan istuttaa silloin, kun viranomaisella on samassa asiassa julkista valtaa. Siksi sovittelu onkin niin kiehtovaa, että siinä myös tuomioistuimen rooliin voidaan saada joustavuutta ja koko prosessiin sujuvuutta. En usko, että EIS:n soveltamisala kaventuisi jos keskusteluun osallistuisi sovittelun avulla useampi jäsen, hypoteesini olisi, että keskustelu monipuolistuisi ja EIT:n tulkinta kohtaisi nopeammin ns. kansan oikeustajun. Tai pitäisikö sanoa paremminkin sen, mikä on oikeus ja kohtuus, kuten oikeus pitää huivia. Käytännössä tällainen kansallinen kokeilu tulisi olla täysin vapaaehtoista ja epämuodollista, jotta vältyttäisiin muodollisten kysymysten painolastista. Voisin kuvitella, että tilaisuuksista laaditut kommentaarit kiinnostaisivat mediaa ja ihmisoikeustutkijoita kansainvälisestikin.