Erinäiset valtiosääntöoikeudelliset ongelmat olivat vahvasti esillä Perustuslakiblogin viime vuoden kirjoituksissa. Hyvät uutiset olivat poikkeuksia. Alkanut vuosi ei – valitettavaa kyllä – vaikuta yhtään lupaavammalta, koska merkittävimmät perustuslakihaasteet ovat vasta edessä.
Metsähallitusta koskeva kiistanalainen lakiehdotus on jo eduskunnan käsiteltävänä. Vuonna 2016 eduskunnan käsittelyyn tullee lisäksi muun muassa yritysten kilpailukykyä kohentava lakipaketti eli ns. pakkolakipaketti, samoin kuin todennäköisesti joukko hallituksen ns. maahanmuuttopoliittisten linjausten toteuttamiseen tähtääviä lakiehdotuksia. Koska poliittisen eliitin halu uudistaa viivytyksettä tiedustelulainsäädäntöä ja muuttaa perustuslain 10 §:ää vaikuttaa kovalta, myös näihin liittyvä lakipaketti saattaa putkahtaa eduskunnan käsiteltäväksi jo ennen uutta vuotta 2017. Kaikkiin näihin näyttäisi ainakin julkisuuteen tulleiden tietojen perusteella liittyvän merkittäviä oikeudellisia haasteita.
Joku ilkikurinen voisi melkein väittää, että hallituksen jonkinmoisena strategisena kärkihankkeena on pukata tuotantolinjalle mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman hankalia perustuslaillisia pirunnyrkkejä, vanginlukkoja ja muita pulmapähkinöitä – osa vieläpä sellaisia, jotka eivät ole ratkaistavissa. Jos kärkihankkeen tarkoitus on ollut työllistää huomattavan suuri joukko perustuslakikysymysten parissa puurtavia ihmisiä niin ministeriöissä, eduskunnassa, mediassa kuin yliopistoillakin, tässä hallitus on jo nyt vallan erinomaisesti onnistunut.
Ja kuinka ollakaan, viime vaalikaudella perustuslaillisiin ongelmiin kaatuneesta sote-uudistuksesta on hyvää vauhtia tulossa hallituksen väkkäräverstaan varsinainen työnäyte. Hanketta yritetään nyt nimittäin uudestaan koplaamalla se aluehallintojärjestelmän kokonaisuudistukseen. Tätä yön pimeinä tunteina ja hallituskriisin saattelemana kyhättyä pirunnyrkkiä ei oikeastaan enää edes pitäisi kutsua sote-uudistukseksi. Kysymys on huomattavasti tätä laajakantoisemmasta ja samalla monimutkaisemmasta kokonaisuudesta.
Silti sote on uudistuksen keskeinen osa. Tarkoituksena on edelleenkin korvata nykyinen pirstoutunut ja alueelliseen eriarvoisuuteen enenevästi johtava kuntakeskeinen sote-malli laajapohjaisemmalla ja eri palvelut integroivalla mallilla, joka turvaisi yhdenvertaisesti kaikille Suomessa riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut perustuslain 6 §:n (yhdenvertaisuus), 19 §:n (oikeus sosiaaliturvaan) ja 22 §:n (perusoikeuksien turvaaminen) normikokonaisuuden edellyttämällä tavalla.
Pirunnyrkkiä kasaava ja ensimmäisen palikan oikeaa asentoa tuumaileva joutuukin alkajaisiksi vastaamaan seuraavaan kysymykseen: miten sosiaalisten oikeuksien yhdenvertainen toteutuminen taataan esitetyllä ”18 maakunnallista itsehallintoaluetta, 15-sote-aluetta” mallilla huomioiden etenkin se, että tähän mennessä käytettävissä olevat asiantuntijaselvitykset jokseenkin yksiselitteisesti ilman varauksia pitivät vähäisempää alueiden määrää edellä mainittujen perusoikeuksien tehokkaan toteutumisen kannalta selvästi perustellummalta?
Hallituksen sote-linjauksen perusteella vaikuttaa siltä, että valtionohjauksen vahvistamista pidetään tässä suhteessa keskeisenä keinona: sote-järjestämisvastuu olisi hajautettu maakuntarajojen mukaan muodostetulle 18 itsehallintoalueelle, mutta samalla valtionohjausta vahvistettaisiin. Ajatuksena lienee, että näin oikeus yhdenvertaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin voidaan toteuttaa optimaalisesti, vaikka se tehtäisiinkin väestöpohjaltaan turhan pienillä alueilla.
Tästä valtion vivutuksesta kuitenkin seuraa, että seuraavan palasen saaminen oikeaan paikkaan muodostuu entistä hankalammaksi: Miten turvata esitetyllä mallilla sekä kunnallinen että alueellinen itsehallinto siten kuin perustuslain 121 § edellyttää? Miten ratkaisu valtionohjauksen vahvistamisesta on sovitettavissa yhteen kunnallisen ja alueellisen itsehallinnon periaatteiden kanssa? Mitä on vahvaan valtionohjaukseen perustuva alueellinen itsehallinto?
Tämänkään jälkeen pirunnyrkki ei ole koottu ja valmis. Ainakin seuraavat palaset pitäisi vielä saada loksahtamaan paikalleen:
– Miten kuntien omaisuuden siirtämien itsehallintoalueille toteutetaan paitsi kunnalliseen itsehallintoon kuuluvan taloudellisen itsehallinnon ohella myös muun muassa velkojien oikeuksia kunnioittaen?
– Miten hallituksen linjauksen mukaisesti kuntia kielletään käyttämästä perustuslaissa taattua verotusoikeuttaan tavalla, joka johtaisi kokonaisveroasteen nousuun?
– Miten puututaan taannehtivuuskarikot välttäen kuntien jo solmimiin tai suunnitteilla oleviin kokonaisulkoistuksiin ja laajoihin investointeihin?
– Miten perustuslain 122 §:n vaatimus yhteensopivista aluejaotuksista voidaan toteuttaa mallissa, jossa Suomi jaetaan 18 maakunnalliseen itsehallintoalueeseen, joista osassa maakunta käyttää täysimäärin itsenäistä päätöksentekovaltaa sote-asioissa, mutta osassa päätöksenteko on jo lähtökohtaisesti eriytettävä maakunnan muusta päätöksenteosta erilliseen maakuntien väliseen yhteistyöelimeen?
Tällä hetkellä pirunnyrkin kokoamisen Suomen ennätys on tiettävästi 47 sekuntia. Sote-uudistusta koskevat hallituksen esitysluonnokset on ilmeisesti tarkoitus lähettää lausuntokierrokselle tämän kevään aikana. Ottaen huomioon koko uudistuksen monimutkaisuus sekä perustuslaillinen ja taloudellis-yhteiskunnallinen merkittävyys aikataulussa pysyminen edustaisi varmastikin jonkinmoista Suomen ennätystä lainvalmistelussa. Tuskin koskaan on Suomessa valmisteltu yhtä mittavaa, laajakantoista ja perustuslain kannalta monimutkaista lainsäädäntöuudistusta näin lyhyessä aikataulussa. Asiaa ei myöskään helpota, että samaan aikaan on ratkaistavana koko joukko muita merkittäviä lainsäädäntöhankkeita, joihin sisältyy omia vaikeita perustuslaillisia kysymyksiä.
Perustuslakiblogi toivoo hallituksen ja monien muiden tapaan ihmisten sosiaalisten oikeuksien toteutumisen takia, että sote-uudistus saataisiin vihdoin maaliin tämän vuoden aikana – mutta ei ihmettele, jos hanke on edelleen kesken, kun uuden vuoden 2017 raketit paukkuvat.
Juha Lavapuro ja Tuomas Ojanen
Perustuslakiblogi 
Osmo Soininvaara ihmetteli blogissaan samaa asiaa. Että miksi loppujen lopuksi niinkään yksinkertaista asiaa kuin kuntauudistus ei saada tehtyä, kun kuulemma perustuslaki estää. Muualla Euroopassa tälläiset – ja isommatkin – päätökset ovat läpihuutojuttuja.
Ilmeisesti vika on joko Suomen tavattoman huonossa ja kömpelössä perustuslaissa tai sitten sen tulkitsijoissa.
Tätä argumenttia käytetään usein: miksi muissa Euroopan maissa perustuslaki ei tuota ongelmia näissä kysymyksissä. Minuakin kiinnostaisi jokin näkemys siihen, mutta en ole niin oppinut, että osaisin sitä suoraan tässä muodostaa.
Vastaus on huomattavan yksinkertainen: Suomella on oma perustuslakinsa, joka ei ole saman sisältöinen kuin muiden Euroopan maiden perustuslait. Eroja löytyy niin itsehallintoa koskevista periaatteista muun muassa sosiaalisten perusoikeuksien sisällöstä. Saattaa myös olla, että Suomessa on päädytty hyvinkin eriskummallisiin uudistamisen tapoihin.
Suomen perustuslaki lienee sisällöltään huomattavan samankaltainen muiden pohjoismaiden perustuslakien kanssa. Silti niissä ei tuota ongelmia esim. rajata turvapaikanhakijoiden korvauksia tai muita oikeuksia.
Itse asiassa Suomessakaan tälläiset kysymykset eivät tuottaneet ongelmia, ennen kuin mm. Perustuslakiblogin kirjoittajat kasvoivat ”kommentointi-ikään.”
Blogin toimittajien Lavapuron ja Ojasen lähtökohdat blogilleen ovat eräiltä osin ongelmallisia. He katsovat, että Suomessa on eräiden palvelujen saatavuuteen liittyviä ongelmia, jotka ratkeavat eräitä hallinnollisia uudistuksia tekemällä. Olennaista vaikuttaa olevan alueiden lukumäärä. Lukumäärä 18 on huono, 12 hyvä ja 15 hyvän ja huonon väliltä.
Olen kysynyt poistattavien terveyserojen sijaintia omilta asiantuntijoiltani ja heiltä saamani vastaus on kohtuullisen selkeä: kaupungeissa, erityisesti suurissa kaupungeissa.
Eikä olisi hyvä aivan rauhassa pohtia
(a) missä nuo ongelmalliset palvelujen saatavuuteen liittyvät erot ovat ja
(b) miten nuo erot poistuvat, kun uudistus tehdään?