Brexitin ympärillä vellovasta keskustelusta on tulossa eurooppalaisen perustuslaillisuuden helmi. Alkuärsykkeinä ovat olleet suomalaisessakin populistisessa keskustelussa hyvin tunnetut kurkkudirektiivi, teepussien kaksinkertaisen käytön kielto ja Napoleon/Hitler/EU -vertaus. Niistä ei ollut pitkä matka Brexit kansanäänestyksen lopputulokseen.
Marginaalisesta keskustelusta on seurannut Eurooppaa ravisteleva perustuslaillinen kriisi. Brittiläiset ja eurooppalaiset perustuslakiajattelijat, korkeimpia tuomioistuimia myöten, joutuvat nyt miettimään Brexitin suhdetta maansa perustuslakiin ja eurooppalaisiin sopimuksiin. Keskustelun keskiössä tulee olemaan brittien korkeimman oikeuden (Supreme Court) päätös, joka on tarkoitus antaa vielä kuluvan kuun aikana.
Populistinen poliitikko esitti pääsyynä eroamiselle suvereniteetin säilyttämisen ja demokratiavajeen. Hän ajatteli suvereniteetin tyhjentyvän hallituksen toimivaltaan. Korkea oikeus (High Court) vahvisti kuitenkin syksyllä 2016 antamassaan päätöksessä, että suvereniteetti on parlamentin suvereniteettia. Lakiin perustuvien kansalaisen oikeuksien ja velvollisuuksien poistamista ei voi tehdä ainoastaan kuninkaalliseen määräykseen (Royal Prerogative) perustuen. Tuon määräyksen mukaan hallituksella on autonomia tehdä päätöksiä eräissä kansainvälisissä asioissa ilman parlamentin hyväksyntää. Euroopan 1972 talousyhteisöliittymislain (European Communities Act) sananmukaiseen tulkintaan ja parlamentaarisen suvereniteetin periaatteeseen vedoten tuomioistuin totesi, että Brexit on tuotava parlamenttikeskusteluun.
Vaikka Korkein oikeus tulee pitäytymään parlamentin suvereniteetin perinteessä, ajatus ei enää tyhjennykään vain yhden parlamentin asemaan. Oikeusprosessin väliintulijat (mm. Skotlanti) ovat esittäneet kysymyksen oman parlamenttinsa roolista. Mitä parlamentaarinen suvereniteetti siis todella tarkoittaa?
Brittiläisen demokratiakäsityksen muuttuminen on tosiasia. Kansanäänestysehdotus toi brittiläiseen suvereniteettiajatteluun uuden elementin; ”kansansuvereniteetin”. Eroa kannattavat näkevät kansanäänestyksen kaiken keskustelun ”peittävänä” tapahtumana. Vastustavien piirissäkin tunnutaan alistuvan kansanäänestykselle. Ongelmaksi muodostui kuitenkin myös muiden ”kansojen” (skottien) ”suvereniteetti”.
Hallituksen haastaminen oikeuslaitoksessa on selvä merkki demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Monet kansalaiset ovat myös menettäneet uskonsa perinteiseen parlamenttiedustajiensa kautta tapahtuvaan suoraan vaikuttamiseen, koska parlamentin jäsenet eivät ole vakavasti haastaneet kansanäänestyksen lopputulosta.
Kansalaiset ovat vuosien saatossa kasvaneet eurooppalaiseen järjestelmään. EU:n taloudellisiin perusoikeuksiin (liikkumisvapauksiin) liittyy yrityksiä, EU-kansalaisia ja valtioita sitovia säännöksiä. Sisämarkkinat eivät ole vain vapaan toiminnan temmellyskenttä. Työelämään ja sosiaaliseen järjestelmään kuuluvat minimivelvoitteet ja –oikeudet on pantu täytäntöön parlamentissa. Vaikka Britannia on ollut uudistusten suhteen usein poikkiteloin, suuri osa kansalaisista hyväksyy sovelletut eurooppalaiset ja ”mannermaiset” säännökset. Siksi lainsäädännön ”puhdistamisessa” nk. ”unioni- normeista” ei ole kyse ainoastaan teknisestä operaatiosta vaan myös brittiläisestä EU-demokratiasta.
Mikä on muuttunut viimeisen 40 vuoden aikana? Realisti toteaisi, että ei mikään. Suvereniteetti ja yksilöön palautuva liberaali ideologia säilyvät ja tulevat ohjaamaan brittipolitiikkaa. Parlamentti tulee olemaan keskeisin keskusteluforum ja sen asema vain korostuu. EU:n on enää vaikea vakuuttaa brittejä demokraattisesta ja kollektiivisesta luonteestaan. Eroa vastustaneetkin toivovat jonkinlaista postbrexit ”EU-kansalaisuutta” ilman ihan kaikkea EU-lainsäädäntöä tai muiden EU-kansalaisten vastavuoroista liikkumisvapautta.
Mikä on Brexitin heijastusvaikutus kevään eurooppalaisiin vaaleihin mentäessä? ”Mannermainen” poliittinen nationalismi ja institutionaalinen kontrolli ovat toisenlaisia. Ranskalainen nationalismi on instituutiokriittistä mutta elitistisen keskusjohtoista ja juridisesti kontrolloitua. Saksalainen ja italialainen nationalismi ovat poliittisen ja institutionaalisen hajanaisuuden leimaamia ja tarkassa perustuslaillisessa kontrollissa. Pohjoismaat ovat keskitetylle valtiojärjestelmälle perustuvia. Vastaavanlaista kansanäänestykseen perustuvaa exittiä tuskin tullaan näkemään muissa maissa.
Markku Kiikeri
Yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
Perustuslakiblogi 
Eihän edes käynnissä oleva oikeuskäsittely tai tuleva korkeimman oikeuden päätös – vaikka kirjoittaja sitä kaipaakin – haasta kansanäänestyksen lopputulosta.
Niin juridisesti kuin poliittisestikin on hyväksytty se, että parlamentti luovutti kansalle/kansanäänestykselle päätösvallan Iso-Britannian kuulumisesta Euroopan Unioniin tai siitä eroamisesta parlamentin äänestäessä tästä kysyvän kansanäänestyksen järjestämisen puolesta.
Oikeuskäsittelyssähän on kysymys siitä, onko parlamentilla ollenkaan tai minkälainen rooli sillä on eroprosessin käsittelyssä. Lopputulos on joka tapauksessa brexit.
Brexit kiistatta palauttaa parlamentin suvereniteetin, jota sillä ei tällä hetkellä ole johtuen Iso-Britannian Euroopan Unionin jäsenyydestä. Brexitin vastustajat haluavat kuitenkin vaarantaa tämän toteutumisen vetoamalla parlamentin suvereniteettiiin itse prosessissa. Vaatimus, jonka hyväksyminen saattaisi vaarantaa tai ainakin liuentaa parlamentaarisen suvereniteetin palauttamisen. Ristiriitaista …
Muodollisesti Brexit-äänestys oli neuvoa-antava kansanäänestys, eli ”non-binding referendum”. Pääministeri David Cameron kuitenkin ilmoitti ennen tätä kansanäänestystä, että mikäli ”Leave”-osapuoli voittaa niin Artikla 50:n mukainen prosessi Britannian EU-erosta käynnistyy.
Britanniassa on käytössä vaalitapa, jossa first-past-the-post-menetelmällä valitaan 650 vaalipiiristä eniten ääniä saanut ehdokas parlamenttiin. Se on siten huomattavan epädemokraattinen pieniin puolueisiin nähden suosien perinteisiä valtapuolueita Labouria ja konservatiiveja. Iso-Britannian vaalijärjestelmä tuottaa siis demokratiavajeen yhtä lailla kuin Yhdysvaltain Electoral College. On mielestäni ongelmallista, että edistysmieliset liberaalit kummassakin maassa ryhtyivät kannattamaan ihanteellista kansanvaltaa vääristäviä instituutioita, joita muuten periaatteellisesti vastustaisivat. Siis käytetään ”parliamentary sovereignty” -doktriinia kampittamaan Brexitiä ja valitsijamiesten riippumattomuutta yrittämään estämään Trumpin valinta. (Ns. Hamilton Electors -liike Yhdysvalloissa)
Brexitin kannattajia motivoi ennen muuta huolet, jotka liittyivät EU:n mukanaan tuomaan henkilöiden vapaaseen liikkuvuuteen EU-alueella. Kyllä heistäkin useimmat kannattavat muita EU:n sisämarkkinavapauksia, jotka tuovat heille taloudellista hyötyä. Vastaa siis kansanäänestyksen lopputuloksen henkeä, että Britannia yrittää neuvotella EU:n kanssa itselleen tuloksen, joka säilyttäisi Britannian osapuolena muihin sisämarkkinavapauksiin.
Eräs mahdollisuus olisi tietääkseni, että Britannia liittyisi EFTA-sopimukseen ja solmisi sitten tukun muita sopimuksia EU:n kanssa ja bilateraalisesti kuten Sveitsikin on tehnyt. Kuinka Suomen edut lainkaan kärsisivät, jos Britannialle annetaan tähän mahdollisuus? Briteillähän oli EU:n jäsenenäkin jäsenmaksualennus. Johtopäätös Brexitistä pitäisi yleiseurooppalaisesti olla, että unionin ulkorajojen löyhässä valvonnassa ynnä henkilöiden vapaassa liikkuvuudessa on pahoja ongelmia, jotka on korjattava. Kerjäläisyyden ja ulkomaalaisten toimesta tapahtuvan sosiaaliturvan väärinkäytön kaltaisiin lieveilmiöihin kansalaiset reagoivat jopa irrationaalisen vahvasti. Kun Brexit-ratkaisun aiheuttaneet ongelmat on ratkaistu, niin kenties Britanniakin liittyy takaisin jäseneksi.