Pauli Rautiainen: Valmiuslaki on vakava asia eikä sen käyttöön ottamista pidä esittää kevytmielisesti

Valmiuslaki ja poikkeusolot ovat tehneet tänään rytinällä paluun poliittiseen ja oikeudelliseen keskusteluun. Koska keskustelussa valmiuslaki nähdään selvästi virheellisesti jonakin ihmetyökaluna, jonka avulla voidaan tehdä lähes mitä vain, on hyvä palauttaa mieliin vaikkapa perustuslakiblogin lukuisien viime kevään kirjoitusten avulla mikä valmiuslaki on sekä mitä sen kautta voidaan tehdä ja mitä ei voida tehdä. Yleiskatsauksen valmiuslakiin saa lukaisemalla vaikka perustuslakiblogin kirjoituksen siitä, mikä valmiuslaki on.

Keskustelu alkoi tänään Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) päätöksestä, joka tiedotettiin dramaattisesti:

”Olemme siirtyneet täysvalmiuteen.”

HUS täsmensi päätöksensä sisältöä:

”HUSissa täysvalmiuteen siirrytään, kun yhteiskunta valmistautuu toimimaan vakavassa häiriötilassa tai valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa.”

Lähes välittömästi tämän jälkeen pääministeri tiedotti:

”Poikkeusolot ja valmiuslain käyttöönotto ovat mahdollisia, mikäli koronatilanne pahenee merkittävästi.”

Eikä kulunut kuin hetki, kun tasavallan presidentti tiedotti:

”Rajoitustoimiakin tarvitaan. Juuri nyt pääkaupunkiseudulla pohditaan ovatko nykyiset rajoitukset riittäviä. Asia on ensi sijassa alueen kuntien käsissä, mutta viime kädessä valtioneuvoston ratkaistavissa. Se tosin edellyttäisi valmiuslain käyttöönottoa.”

Heti perään tuli hallituksen sote-ministeriryhmän tiedote:

”Ministeriryhmä antoi sosiaali- ja terveysministeriölle vahvan tuen ohjata alueellisia viranomaisia toimimaan epidemian leviämisen estämiseksi kaikin keinoin. Ryhmä kuuli Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä Uudenmaan alueella tarvittavista toimista. Ministereiden yhteinen viesti oli, että Uudeltamaalta odotetaan tässä tilanteessa nopeita ja riittäviä toimia.”

Sen verran synkronoidusti ja huolella laadittujen tiedotteiden kanssa HUS, pääministeri, presidentti ja sote-ministeriryhmä olivat, että on vaikea ajatella muuta kuin, että tänään nähtiin huolella valmistelteltu ja koordinoitu näytös, jota pääministerin viikonlopun henkilöhaastattelulausumat olivat jo pohjustaneet.

On syytä uskoa, että nyt ollaan tosissaan, sillä poikeusolot ja valmiuslaki ovat sellaisia oikeusvaltion fundamentteja – niin sanottuja vakavia asioita – joilla ei sovi vitsailla: varsinkin kun muistetaan, että poikkeusolot todetaan käytännössä keskusteluun tänään osallistuneiden presidentin ja pääministerin yhteistoiminnan kautta kuten keväältä muistamme. On syytä uskoa, että tässä ei vain sapeleita kalistellen kovistella eräitä poliittisia toimijoita Helsingin kaupungintalon suunnalla, sillä poikkeusolot ja valmiuslaki ovat oikeusvaltiossa aivan liian vakavia asioita sapelien kalistelun välineiksi. Vähän samaan tapaan kuin ydinasevaltiolle ydinaseen laukaisunapin painamisella uhkailu on yksinkertaisesti sopimatonta.

Nyt kun valmiuslaki on mainittu useita kertoja, on syytä muistaa, että se ei ole mikään ihmetyökalu vaan äärimmäisessä hädässä käytettävissä oleva valtiosääntöisen välttämättömyysedellytyksen takana oleva hätätilaoikeudellinen työkalu, joka mahdollistaa vain sen, mitä siihen on etukäteen lainsäätäjä ohjelmoinut.

Valmiuslaki ei siten mahdollista päätöksenteon keskittämistä valtioneuvostolle, saati sosiaali- ja terveysministeriölle. Näin keväällä tehtiin siinä määrin, että astuttiin yli sen missä oikeudellisesti sallitun raja kulkee.

Valmiuslaki ei myöskään mahdollista tavanomaisessa lainsäädännössä kunnille ja aluehallintovirastoille annetun päätöksentekovallan yli kävelemistä edes poikkeusolojen aikana. Etäopetus, koulut ja muut tilat, joukkoliikenne, yleisötilaisuudet ja sen sellainen ovat kaikki asioita, joihin liittyvät asiat ratkaistaan paikallisesti tai alueellisesti silloinkin, kun maassa vallitsee poikkeusolot ja valmiuslaki on aktivoitu. Syksyllä ja erityisesti tänään nähty Uudenmaan kuntien uhkailu valmiuslailla ei tästä näkökulmasta oikein osu maaliin.

Valmiuslailla uhkailussa ammutaan oikeudellisesti asiaa tarkastellen ohi maalin vähän samaan tapaan kuin epäonnisissa tartuntatautilain muutosyrityksissä tänä syksynä on tehty – ei hahmoteta tavoitteiden toteuttamismahdollisuuksien oikeudellista kehystä kunnolla. Tältä osin on todettava, että hallitus näyttää uppiniskaisuudessaan ajavan edelleen karille rajat ylittävän liikkumisen sääntelyn kanssa. Kuten uutiset kertovat, oli oikeuskanslerin vuoro kertoa, että sääntelyä rakennetaan edelleen oikeudellisesti kestämättömistä lähtökohdista.

Kenties valmiuslakikeskusteluun heijastuukin tuskastuminen tartuntatautilain uudistamisyritysten kariutumiseen, mutta näin ei saisi olla, sillä huono lainvalmistelu ei ole syy poikkeusolojen julistamiselle. Niin ja valmiuslaista ei ole mitään iloa rajat ylittävän liikenteen sääntelyn kehittämiseen, sillä valmiuslaki ei liity siihen laisinkaan.

Käytännössä valmiuslaista löytyy nähdäkseni oikeastaan kolme sellaista työkalua, joita normaalilainsäädäntö ei mahdollista ja joille voi koronaepidemian hallinnassa tulla lähitulevaisuudessa tarve, jos asiat kehittyvät hyvin epäsuotuisasti.

Ensinnäkin valmiuslaki mahdollistaa hoitotakuusta luopumisen kaltaiset terveydenhuollon uudelleenjärjestelyt. Kun kevään jäljiltä maassa on paljon hoitovelkaa, kynnys hoitotakuun eli kiireettömään hoitoon pääsyn määräaikojen poistolle on todella korkea. Oikeus riittäviin terveyspalveluihin kuuluu nimittäin yhtäläisesti kaikille eikä korona ole sinällään lain silmissä mikään ”etuoikeutettu sairaus”, joka hoidetaan ennen muita. Mitenkään ennakoivasti tai varmuuden vuoksi hoitotakuuta ei voida poistaa.

Toiseksi valmiuslaki mahdollistaa terveydenhuollon koulutuksen saaneiden ihmisten työvelvoitteen kaltaisen vielä pidemmälle menevän terveydenhuollon uudelleenjärjestelyn. Keväällä työvelvoitteen asettamista alettiin valmistella, mutta sitä ei tarvinnut alkaa soveltamaan. Tällä hetkellä olemme nähdäkseni kaukana työvelvoitteen asettamisesta.

Kolmanneksi valmiuslaki mahdollistaa Uudenmaan sulun kaltaiset tai esimerkiksi ulkonaliikkumiskiellon kaltaiset liikkumisrajoitukset, vaikka ne ehkä olisikin parempi säätää perustuslain 23 §:n kautta. Liikkumisrajoituksissa on kyse erittäin jyrkistä perusoikeusrajoituksista, jotka ovat hyvin jyhkeiden valtiosääntöoikeudellisten lukkojen takana. Näiden lukkojen avaamiseksi tarvitaan vankkaa epidemiologista tietoperustaa liikkumisrajoitusten välttämättömyydestä.

Keväällä poikkeusoloja tarvittiin myös ravintolarajoitusten ja perusopetuksen etäopetukseen siirron vuoksi. Nyt lainsäädäntöä on kuitenkin kehitetty siten, että näihin ei enää valmiuslain aktivointia tarvita.

Kun seuraavan kerran sanotaan, että maahan tarvitaan valmiuslaki, on tämän sanojalta syytä kysyä tarkoittaako hän, että tarvitaan 1) hoitotakuun poisto, 2) koulutetun terveydenhuoltohenkilöstön työvelvollisuus, 3) liikkumisrajoituksia maan sisällä tai vastaavaa. Jos hän vastaa, että tarvitaan jotain ihan muuta, on syytä kysyä, miten tuo asia hänen mielestään kytkeytyy valmiuslakiin tai poikkeusoloihin.

Viime keväänä suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa poikkeusoloihin ja valmiuslakiin projisoitiin paljon sellaista, mitä ne eivät oikeudellisesti mahdollistaneet. Niinpä valmiuslain ja poikeusolojen varjolla tehtiin vakavia perus- ja ihmisoikeusloukkauksia, jotka kohdistuivat esimerkiksi vammaisiin henkilöihin. Tähän suuntaan emme saa enää edetä.

Valmiuslaki on vakava asia. Tarvitsemme kipeästi Suomeen parempaa valmiuslakikeskustelua kuin mitä tänään nähtiin. Sillä, joka esittää poikkeusolojen julistamista ja valmiuslain käyttöönottoa, on velvollisuus samalla kertoa yksilöidystä, minkä valmiuslaista löytyvän työkalun hän haluaa aktivoida käyttöön sekä ne perustelut, joiden nojalla juuri tuon työkalun aktivointi on välttämätöntä.

Pauli Rautiainen
julkisoikeuden apulaisprofessori
Tampereen yliopisto