Tuomas Ojanen & Juha Lavapuro: ”Konnaoikeuden” perusteet


Suomalaisen poliittisen eliitin piirissä tuntuu valtaavan yhä enemmän alaa käsitys, jonka mukaan perus- ja ihmisoikeudet ovat lähinnä ”konnaoikeutta”:  näillä oikeuksilla paapotaan lähinnä rikollisia ja näistä oikeuksista johdetut näkemykset ovat muutoinkin usein eri planeetalta kuin niin sanottu ”terve järki” ja ”tavallisten ihmisten oikeustaju”. Äskettäin kuoroon liittyi pitkän uran tehnyt poliitikko, Osmo Soininvaara (vihr.) blogikirjoituksellaan ”Ne bis in idem – saivartelua rötösherrojen hyväksi”.

Kirjoituksessa Soininvaara kritisoi korkeimman oikeuden heinäkuista ne bis in idem- ratkaisua KKO:2013:59, jota perustuslakiblogin ja eräiden muiden blogien palstoilla taas kiiteltiin. Se,  mitä tämän blogin sivuilla pidettiin osoituksena perus- ja ihmisoikeuksien vakavasti ottamisesta, näyttäytyykin Soininvaaralle rötösherroja suojelevana juridisena saivarteluna. Se, mikä tässä blogissa antoi aiheen kiittää korkeinta oikeutta sekä riippumattomasta lainkäytöstä että eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkintakannanottojen huomioimisesta, onkin Soininvaaralle vain piittaamattomuutta eduskunnan asemasta ja sen tahdonilmaisuista. Rötösherrat pitäisi saada tuomiolle ja rikolliset tuomita linnaan eikä silloin auta jäädä viilaamaan pykäliä. Keinoista viis, kun päämäärä on näin ylevä.

Soininvaaran kirjoituksen voisi sinänsä jättää omaan arvoonsa etenkin, kun se loppujen lopuksi kertoo ennen muuta kirjoittajastaan. Kun kyse on kuitenkin pitkän uran politiikassa tehneestä, varsin monen arvossa pitämästä poliitikosta, joka on vieläpä ollut aikoinaan eduskunnan perustuslakivaliokunnassakin 1990-luvun alkupuolella, kirjoitusta ei voi kuitenkaan ohittaa aivan olan kohautuksella. Sitä vastoin on taas kerran jaksettava kerrata tietyt tämän parjatun ”konnaoikeuden” lähtökohdat ja perusteet ja tällä tavoin yritettävä oikaista ja korjata Soininvaaran sammakoita, jotta ainakaan tulevaisuuden poliittiset toimijat eivät niin helposti sortuisi menneen sukupolven halpaan populismiin.

Aloitetaan oikeusvaltioperiaatteesta. Sen perusperiaate on, että julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja että kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Nämä lähtökohdat tulevat nimenomaisesti esiin myös perustuslaistamme, heti sen toisesta pykälästä luvussa, jonka otsikkona on ”Valtiojärjestyksen perusteet”.

Oikeusvaltion yksi olennainen kulmakivi on vallanjakoperiaate. Oikeusvaltio toimii niin kuin sen pitää, kun yhtäältä eduskunta käyttää sille perustuslain mukaan kuuluvaa poliittista päätösvaltaansa lakien säätämiseen ja toisaalta riippumattomat tuomioistuimet soveltavat eduskunnan säätämiä lakeja yksittäistapauksissa. Oikeusvaltio on taas vakavassa kriisissä, jos lakeja säädetään perustuslaista ja kansainvälisistä velvoitteista piittaamatta tai jos tuomioistuimet ryhtyvät ratkomaan oikeusjuttuja poliittisen  tarkoituksenmukaisuuden tai ns. kansan oikeustajun mukaan. (Tässä usein kovasti peräänkuulutetussa ”kansan oikeustajussa” ei sitä paitsi ole kyse mistään muusta kuin siitä, mihin kulloinenkin peräänhuutelija on henkilökohtaisesti päätynyt asiaa arvioidessaan.)

Perustuslaki on osa sitä ”lakia”, johon kaiken julkisen vallan käytön tulee perustua ja jota on ”tarkoin” noudatettava kaikessa julkisessa toiminnassa perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaisesti. Sama koskee eduskunnan päätöksellä lakina voimaansaatettua Euroopan ihmisoikeussopimusta tai monia muita ihmisoikeussopimuksia. Jostain syystä nämä valtiojärjestyksemme peruslähtökohdat kuitenkin jokseenkin tyystin yleensä tuppaavat unohtua siinä julkisessa keskustelussa, joka Suomessa käynnistyy käytännössä joka ikinen kerta kun perustuslaki tai ihmisoikeussopimukset edellyttävätkin poikkeamista siitä, mihin on totuttu tai mikä kulloinkin sattuu tuntumaan ns. ”terveen järjen” tai ”kansan oikeustajun” vastaiselta.  Poliittinen eliitti näyttää edelleenkin suuresti vierastavan ajatusta siitä, että perus- ja ihmisoikeudet ovat muutakin kuin juhlapuheen aineksia. Että näistä oikeuksista seuraa toisinaan jopa pidäkkeitä lainsäätäjälle toteuttaa yksinkertaisella enemmistöpäätöksellä kulloinkin ”järkeviksi” tai ”tarkoituksenmukaisiksi” koettuja toimia.

Osmo Soininvaaran mukaan Ne bis in idem  -kielto on ”saivartelua rötösherrojen hyväksi.”.  Palautettakoon sen vuoksi mieliin oikeusvaltioperiaatteen ohella muutama perusasia ne bis in idem –kiellosta. Kyse on siis kiellosta rangaista kahdesti yhdestä ja samasta teosta. Kielto on vanha rikosprosessuaalinen periaate,  joka on nykyisin kirjattu ensinnäkin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 4 artiklaan seuraavasti: .

”1. Ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

2. Edellisen kappaleen määräykset eivät estä ottamasta juttua uudelleen tutkittavaksi asianomaisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti, jos on näyttöä uusista tai vasta esiin tulleista tosiseikoista tai jos aiemmassa prosessissa on tapahtunut sellainen perustavaa laatua oleva virhe, joka voisi vaikuttaa lopputulokseen.

3. Tästä artiklasta ei saa poiketa yleissopimuksen 15 artiklan perusteella.”

 Ne bis in idem ‑kielto ei ollut osa alkuperäistä, vuonna 1950 laadittua Euroopan ihmisoikeussopimusta. Sitä vastoin periaate sisällytettiin yleissopimukseen 22.11.1984 allekirjoitettavaksi avatulla ja 1.11.1988 voimaan tulleella seitsemännellä lisäpöytäkirjalla. Eduskunnan nimenomaisten hyväksymis- ja voimaansaattamispäätösten  – joiden tekemiseen Osmo Soininvaarakin aikoinaan osallistui kansanedustajana – myötä Euroopan ihmisoikeussopimus, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 4 artikla mukaan lukien, on ollut osa Suomessa voimassaolevaa ja sovellettavaa oikeutta 23.5.1990 alkaen.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen ohella ne bis in idem -kielto sisältyy kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 7 kohtaan sekä  EU:n perusoikeuskirjan 50 artiklaan. Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä kiellon on katsottu olevan osa myös perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvattuja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita.

On syytä myös korostaa, että ne bis in idem -kielto kuuluu niiden loukkaamattomina pidettyjen ehdottomien ihmisoikeuksien joukkoon, joista ei Euroopan ihmisoikeussopimuksen 15 artiklan perusteella saa poiketa edes sodan tai muun yleisen hätätilan aikana. Asia ilmenee nimenomaisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 4 artiklan 3 kappaleesta. Vastaavasti ne bis in idem -kielto sisältyy perustuslain 23 §:n sääntelyyn perusoikeuksista poikkeusoloissa. Ne bis in idem -kielto on siis perus- ja ihmisoikeutena samassa sarjassa kuin esimerkiksi kidutuksen kielto ja rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate. Aikamoista ”juridista saivartelua” korkeimmalta oikeudelta huomioida tällainen kielto!

Ne bis in idem -kiellon soveltamisala ja merkitys ovat täsmentyneet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä. Ihmisoikeustuomioistuin on vakiintuneesti muun muassa katsonut, ettei kahdesti rankaisemisen kiellon soveltamisala rajoitu vain varsinaisiin rikosoikeudellista rangaistusta koskeviin tuomioihin. Sitä vastoin se ulottuu myös erilaisiin rangaistusluonteisiin hallinnollisiin seuraamuksiin. Tämä on sinänsä täysin ymmärrettävää: Yksilön näkökulmasta ei ole suurtakaan eroa sillä, millaisessa menettelyssä rangaistus on määrätty. Rangaistus mikä rangaistus.

Soininvaaran kritisoimassa korkeimman oikeuden päätöksessä ei sitä paitsi edes ollut kysymys siitä, että korkein oikeus olisi kehitellyt kiellosta aivan omia tulkintakonstruktioitaan.  Korkein oikeus kylläkin muutti omaa aiempaa tulkintaansa, mutta syy tähän tuli eduskunnasta ja sen perustuslakivaliokunnasta: perustuslakivaliokunta oli jo kahdessa ne bis in idem -kieltoa koskevassa lausunnossaan (PeVL 9/2012 vp ja PeVL 17/2013 vp) edellyttänyt juuri sen suuntaista tulkintaa, jonka korkein oikeus heinäkuisella päätöksellään vahvisti. Kysymys ei ollut juridisesta saivartelusta rötösherrojen hyväksi, vaan perustuslain tulkitsemisesta eduskunnan perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla. Ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan näkemys taas ei sekään ollut ”tuulesta temmattu” vaan rakentui nimenomaan lisäpöytäkirjan sananmuodon ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuoreemmasta oikeuskäytännöstä tehtyjen johtopäätösten varaan.

Korkeimman oikeuden päätöksessä – tai perustuslakivaliokunnan lausunnoissa – oli siis perimmiltään kyse perustuslain sekä lakina Suomessa voimassa olevan Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja sitä koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön noudattamisesta. Sitoutumalla Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja hyväksymällä ja voimaansaattamalla sen Suomi on aikoinaan sitoutunut myös siihen, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisältämien oikeusnormien sisältö määräytyy viime kädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä. Vastaavasti eduskunnan perustuslakivaliokunnalla on kotimaisella tasolla keskeinen asema perustuslain tulkitsijana perustuslain 74 §:n ja eräiden muiden perustuslain säännösten normikokonaisuuden nojalla.

Korkein oikeus siis toimi kuten oikeusvaltiossa tuomioistuimen kuuluukin toimia: perusti ratkaisunsa ”lakiin” ja muutoinkin noudatti ”tarkoin lakia”, kuten jo perustuslain 2 §:n 3 momentissa käsketään kaikkia julkisen vallankäyttäjiä tekemään. Saattaa olla, että ratkaisun tosiasialliset seuraukset eivät kaikkia miellytä. Silti oikeusvaltiomme toimii ja pitää toimia oikeusvaltion lailla myös silloin, kun sen periaatteista kiinnipitäminen johtaa epämiellyttäviin seurauksiin. Kukaan ei loppujen lopuksi menetä mitään, jos ja kun oikeusvaltioperiaate toteutuu. Todellista konnaoikeutta olisi sitä vastoin toimia kuten aikamme Venäjä, Kiina tai vaikkapa Unkari, joissa niin perustuslait kuin kansainvälisoikeudelliset sopimusvelvoitteet ja tuomioistuimetkin – ja itse asiassa koko oikeusvaltion idea – toimittavat lähinnä valtiojohdon käsikassaran virkaa.

Tuomas Ojanen
Valtiosääntöoikeuden professori, HY

Juha Lavapuro
Valtiosääntöoikeuden dosentti, TY

Ps. Osmo Soininvaara ei oman ilmoituksensa mukaan ”kyllä ymmärrä sitäkään, että rikokseen syyllistynyttä ei voi tuomita, jos todistusaineisto on hankittu lainvastaisesti.” (Väitetysti hyvä) tarkoitus siis pyhittäköön (kaikki) keinot? Selvää toivottavasti jatkossakin on, että esimerkiksi kiduttamalla tai muutoin ihmisarvoa loukkaavasti hankitun todistusaineiston käyttö on kiellettyä tai että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet voivat jäädä täyttymättä , jos todistusaineisto on hankittu perus- ja ihmisoikeuksia loukkaamalla tai muutoin lainvastaisesti.

Samalla on syytä huomauttaa, että Soininvaaran kirjoitus osoittaa tässäkin täydellistä tietämättömyyttä asiasta. Tarkkaan ottaen esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus ei vaadi, että ”rikokseen syyllistynyttä ei voi tuomita, jos todistusaineisto on hankittu lainvastaisesti.” Sitä vastoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lähinnä linjannut, että lainvastaisesti hankitun todistusaineiston hyväksyttävyydestä päättäminen on ennen muuta kansallisten tuomioistuinten asia kunkin maan valtionsisäisen oikeuden mukaan ja että hyväksyttävyyttä on viime kädessä arvioitava kunkin jutun erityispiirteiden valossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset huomioiden:

 ”It is not the role of the Court to determine, as a matter of principle, whether particular types of evidence – for example, unlawfully obtained evidence – may be admissible or, indeed, whether the applicant was guilty or not. The question which must be answered is whether the proceedings as a whole, including the way in which the evidence was obtained, were fair. This involves an examination of the alleged “unlawfulness” in question and, where violation of another Convention right is concerned, the nature of the violation found.” (P.G. and J.H. v. the United Kingdom, tuomio 25.11.2001, § 76).”

Eri jäsenvaltiot taas ovat omaksuneet erilaisia ratkaisuja laittomin keinoin hankitun todistusaineiston käytettävyyteen rikosoikeudenkäynneissä. Siinä missä esimerkiksi Alankomaissa, Belgiassa ja Italiassa on omaksuttu lähtökohtaisesti torjuva suhtautuminen, muun muassa Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa on omaksuttu toisenlainen kanta. Se, että todistusaineisto on saatu lainvastaisesti, on itse asiassa yleensä lähinnä yksi näkökohta, jonka valossa tuomioistuin punnitsee oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta. Esimerkiksi Britanniassa asia on kodifioitu lakiin (Section 78(1) of the Police and Criminal Evidence Act) seuraavasti:

”In any proceedings the court may refuse to allow evidence on which the prosecution proposes to rely to be given if it appears to the court that, having regard to all the circumstances, including the circumstances in which the evidence was obtained, the admission of the evidence would have such an adverse effect on the fairness of the proceedings that the court ought not to admit it.”

Varsinkin suomalaisen poliittisen eliitin toimijoilta voisi edellyttää edes perusfaktojen selvittämistä ennen kuin he alkavat laukoa käsityksiään siitä, mitä perus- ja ihmisoikeudet – siis ”konnaoikeus” – käskee, kieltää tai sallii. Mutta jostain syystä juuri perus- ja ihmisoikeuksista näytetään voitavan surutta puhua aivan mitä tahansa sylki kulloinkin sattuu suuhun tuomaan.

Comments

  1. Tämän kirjoituksen äärellä sitä tulee mieleen linkittää itseään kovasti fiksumpien ajatuksia. Jokainen voi vaihtaa Badioun tekstistä sanan ”democracy” tilalle sanan ”human rights” ja narratiivi on kuin suoraan Lavapuron ja Ojasen suusta:

    ”Despite all that is devaluing the word democracy day after day and in front of our eyes, there is no doubt that this word remains the dominant emblem of contemporary political society. An emblem is the ’untouchable’ in a symbolic system, a third rail. You can say what you like about political society, display unprecedented ’critical’ zeal, denounce the ’economic horror,’ you’ll always earn pardon as long as you do so in the name of democracy. The correct tone is something like: ’How can a society that claims to be democratic be guilty of this or that?’ Ultimately you will be seen to have judged society in the name of its emblem and therefore itself. You haven’t gone beyond the pale, you still deserve the appellation of citizen rather than barbarian, you’re standing by at your democratically assigned place. Be seeing you at the next election” (Alain Badiou, ”The Democratic Emblem”, teoksessa Democracy in What State?, s.6)

    Seuraavaksi siis on poliitikkojen vuoro tulla kertomaan, että ihmisoikeudet ovat tärkeitä ja ainoastaan höppänät tutkijat ovat menneet ja tulkinneet mokomia oikeuksia aivan tolkuttomalla tavalla ja heidän tulisi omaksua roolinsa norsunluutornissa hieman Arkadianmäeltä mihintahansa periferiseen suuntaan. Tätä odotellessa. Nähdään vaaliuurnilla ja niinpoispäin.

    • Arkkipiispa says:

      Badiou veisaa totalitarismin virttä, kuten käy ilmi hänen proletariaatin diktatuuria koskevista pohdinnoistaan. Kaikkea totalitarismia ja kaikenmaailman desisionistejä vastaan voidaan asettaa demokraattinen perus- ja ihmisoikeuksien agenda. Sitä voidaan tietysti yrittää väärinkäyttää, mutta oheisessa tekstikatkelmassa sen perussanoma on onnistuttu kiteyttämään kirkkaasti:

      ”..if you depend on the goodwill of anyone else for the upholding of your rights, it follows that – even if your rights are in fact upheld – you will be living in servitude. … We are again being urged to recognize that, in times of emergency, civil liberties must bow to national security. We are being urged, that is, to acknowledge that our liberties are held not as rights but by grace of our rulers, and that it is for them to tell us what counts as an emergency. These arguments are of course being put to us in the name of freedom and democracy. But it is worth of recalling that…, this is to speak the language of tyranny.”
      ( Quentin Skinner, A Third Concept of Liberty)

      • Ottamatta sen suuremmin kantaa Badioun vasemmistolaisiin aatoksiin, olin vain sitä mieltä, että hänen kuvauksensa demokratiasta (tai sen kritiikki) oli oivallisella tavalla yhteydessä siihen mitä Lavapuro ja Ojanen kirjoittavat. Ihmisoikeudet ovat eräänlainen oikeuttamisen käsiteapparaatti, jota poliitikot viljelevät milloin se on edullista. Voit kritisoida ihmisoikeuksia ja niiden sisältöä, mutta lopulta tällainen kritiikki ohitetaan, koska mehän noudatamme ihmisoikeuksia.

        Skinner viittauksesi taasen on rahtusen outo jo ihan perusteesiltään, jollei sitten satu uskomaan vahvaa luonnonoikeudelliseen dogmaan. Missään muussa mahdollisessa tilanteessahan ei ole mahdollista olla oikeuksien toteutumisen suhteen muista riippumaton. Koska elämme yhteiskunnassa, elämme orjuudessa on Skinnerin päätelmä, joka tietysti on kovasti hobbesilainen, mutta ehkä voisimme jo pikkaisen edetä tässä keskustelussa eteen päin. Tokihan meillä Suomessa on kovasti viime vuosina saanut kannatusta erilaiset liberalismin muodot, joissa oletaan valtion olemassaolo täysin tarpeettomaksi, jolloin myös voimme allekirjoittaa Skinnerin väitteet.

        On melkomoista yksinkertaistamista puhua vallasta repression välineenä ja vapaudesta (vapaudesta mistä?) inhimillisen eksistenssin ideaalitilana. Itse en ainakaan toivo vapautta tyranniasta, jos se tarkoittaa Skinnerin perusteesin toteutumista; minulla ei ole oikeuksia jollei sitten ole velvollisuuksiakaan. Jollen siis saanut keijuilta lahjaksi äänioikeutta ja demokratiaa, sanoisin että teesisi on perusteiltaan hieman ontto. Mutta koska nämä eivät MILLÄÄN tavalla liity blogin kirjoitukseen, niin jätän tämän tältä osin tähän.

  2. Jarno Liski says:

    Mahtava artikkeli! Kiitos siitä.

    Itse ajattelin, että KKO:n ratkaisu oli jokseenkin tarpeeton aiheuttamaansa harmiin nähden, kun se tuli myöhään. Nythän verottaja ei käsittääkseni (ja oman käsityksensä mukaan) voi olla käyttämättä hallinollista valtaa veronkiertoasioissa, jotka sille paljastuvat ennen poliisin esitutkinnan käynnistymistä. Verottajan on siis aloitettava oma prosessinsa viipymättä, jolloin poliisi ei voi samaa asiaa tutkia. Tilanne käsittääkseni korjaantuu lainmuutoksella ensi vuoden alussa.

    Miksi KKO:n sitten oli kiirehdittävä muuttamaan tulkintaansa laista, jonka se tiesi hyvällä todennäköisyydellä olevan enää kuukausia voimassa? Etenkin kun se kaatoi monen monituista rikosjuttua. Tätä minä jäin ihmettelemään.

    Sinänsä kai ymmärrettävää, että oikeuslaitos toimii omassa tahdissaan, eikä paljon sivuille vilkuile, mutta ymmärrän kyllä niitä, joiden oikeustajua pari sataa kaatunutta talousrikosjuttua loukkaa. En tosin tiedä, kuinka moni niistä olisi ollut jatkettavissa HE 191/2012 voimaan tultua. Ilmeisesti kaikki, joissa veronkorotus ei ole vielä lopullinen?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s